Lapsi pohtii kuolemaa
Katariina ollut tänä vuonna (2007) kaikissa kolmessa tutussa kirkollisessa toimituksessa. Vihkimisessä syksyllä, sisarensa ristiäisissä kotona sekä hautaan siunaamisessa. Nyt hän on sen ikäinen, että jokaisesta toimituksesta voi jäädä hänelle muistikuvia vanhemmalle iälle asti.
Hautajaisissa eilen hän pohti kuolemaa terävästi niin kuin vain lapsi osaa.
- Onko X tuolla arkussa? Milloin hän menee sinne taivaaseen?
Kömpelösti siinä sitten selitin ruumiista ja sielusta. Tietysti se nostaa jatkokysymyksen.
- Mikä se sielu oikein on? Vastauksena selitin jotakin seuraavaa: Ruumis on kuori, mutta sielu on se, joka tuntee, ajattelee ja muistaa. Se mitä me oikeasti olemme. Se on päässyt Jeesuksen luokse. Tilanteeseen olisi pitänyt varmaankin valmistaa lasta (ja itseään lapsen kysymyksiin) paremmin (edes vähän).
- Miten ne sielut siellä taivaassa oikein puhuvat tai liikkuvat? En yritä muistaa, mitä vastasin. Mutta nyt paljastan, että hänen kysymyksensä on teologisestikin mielenkiintoinen. Toisaalta voidaan esittää, että juuri tämän tähden vainajat eivät ole vielä taivaassa ihan lopullisen oikeesti, vaan nukkuvat kuoleman unta haudassaan aina siihen asti, kunnes Jeesus heidät kerran herättää ylösnousemuksessa. Tämä käsitys pitää sielua ja ruumista erottamattomana. Ihminen on kokonaisuus, jota ei voi viipaloida osiin.
Mutta sitten taas on vaikeaa ajatella, mikä se voitto kuolemasta on ollut, jos sitä on varrottava kukaties viisi tuhat vuotta unessa. Surevina kaipaamme tietoisuutta siitä, että se, jota suremme, on nyt taivaassa. Kaipaamme tietoisuutta, että hänellä on kaikki hyvin, vaikka ruumis olisikin laskettu hautaan. Hän on riemuitsevassa seurakunnassa, kokee rauhaa ja autuuden iloa. Kerran Jumala on antava sielulle vielä uuden ruumiin. Sielu on siellä kuin enkeli, jolla ei ole ruumista.
Meille ei ole annettu Raamatussakaan tarkkaa kuvausta siitä, mikä meitä odottaa kuoleman rajan takana. Kuolema säilyttää salaisuutensa. Se on asia, joka meidän on hyväksyttävä ja tunnustettava viisautemme vähyys. Mutta Jeesuksen kautta tullut toivo ei ole epävarmasti ilmaistu.
Kyseisessä hautauksessa sain muuten olla ensimmäistä kertaa kantajan ominaisuudessa. Arvostan tätä kutsua ja tätä kokemusta suuresti. Papin ominaisuudessa tällaisia kutsuja ei juurikaan tule. Koska muut kantajat olivat kokeneempia tässä hommassa, he laittoivat siksi ensikertalaisen keskikantajaksi.
Peruskysymyksiä kysyy lapsesi ja monella tasolla voi vastausaihioita muovata. Mutta mysteerihän se lopulta on ja vasta omakohtaisessa kuolemassa subjektiivisesti tietää mistä siinä on kyse.
Kuolemisen ideaa on sovitettu teologisesti myös tämänpuoleiseen kun se liitetään Johanneksen “minun tulee vähentyä ja hänen kasvaa” -periaatteeseen sisäisellä ristin tiellä.
-gs
Hyvä huomio.
Muistan lukeneeni jostakin kirjasta hienon viisauden: “kuolemassa tapahtuu lopullisesti se, mikä kasteessa aloitettiin. Ihminen annetaan Jumalan haltuun.”
Johannes Kastajan lause: “minun tulee vähetä ja hänen kasvaa” ilmaisee mielestäni aika hyvin saman idean.
Onko olla mahdollista “siirtyä” Jumalan haltuun jo tämänpuoleisessa?
Voiko se vanha Aatamilainen minuus väistyä Kristusminuuden tieltä tässä elämässä?
Onko kristitty kutsuttu elämään todeksi Paavalilainen “en elä minä, vaan Kristus minussa”?
-gs
Luterilaisessa ajattelussa puhutaan pyhittymisestä. Sen uuden todellisuuden, johon kasteessa siirryttiin, (vanhan aatamin hukuttaminen ja uuden nouseminen eloon) on jokapäiväisessä elämässä annettava ohjata elämäämme. Sitä koko kristillinen elämä on – vanhan aatamin pois perkaamista jotta uusi Kristuskeskeinen elämä saisi tilaa.
Kuitenkin kirkko optettaa, että tämän elämän aikana vanhaa ei saada perattua pois kokonaan. Ihminen on hautaan asti simul iustus et simul peccator – samanaikaisesti syntinen ja vanhurskas.
Käytännön kilvoituselämässä ihminen tulee huomaamaan, että synti on meissä paljon syvemmällä kuin osasimme kuvitellakaan ja sieltä se kumpuaa monia teitä pitkin sotkemaan elämäämme. Kysymys ei ole niinkään yksittäisistä teoista, vaan perusasenteissamme olevista vääristymistä. Jos esimerkiksi tarkastelet ns. kuolemansyntien listaa, voit laskea, montako yksittäistä tekoa niissä on mainittu. – samalla voi myös miettiä luettelon syntien esiintymisjärjestystä. Mainitaanko ne yleensä sattumalta vain siinä järjestyksessä vai onko sillä jokin merkitys. Mielestäni joka kerta luettelo alkaa ylpeydellä, jos muut ovatkin hieman eri järjestyksessä.
ylpeys – ahneus – kateus – vihamielisyys – hekumallisuus – mässäily – hengen velttous. (Jaakko Heinimäen listaamana luettelon synnit on tässä järjestyksessä)
Kyllä tuohon keskeneräisyyteensä kipeästi törmää yhä uudestaan… Mutta silti pohdin, josko elämässä kirkkauden saavuttaminen olisi mahdollista.
Raamatussakin on mielestäni viitteitä tähän; mieleen nousee helposti vaikkapa Matt 5:48; “Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.” sekä tietysti aiemmin mainitsemani Paavalin “en enää minä vaan…”
-gs
Vanhat kirkkokunnat (ortodoksit ja katoliset) pitävät kirkon historiassa esiintyneiden pyhien tai pyhimysten elämää sellaisena, että siinä on saavutettu jotakin ihmiselle tässä elämässä maksimaalista kirkkautta. Samoin mystikoiden elämässä on oletusarvona, että sielun ja Jumalan yhtymisen kokemus on koko mystisen matkan päämäärä.
Koska katolisessa kirkossa uskonpuhdistuksen aikana pyhimyskulttuuri oli vääristynyt erittäin paljon luterilaiset ovat olleet hyvin kriittisiä koko pyhimystouhuun.
Ymmärrän. En ajattele asiaa ensisijaisesti niinkään jonkun kirkkokunnan näkökulmasta vaan totuutta rakastavan subjektin kannalta “henki tekee teidät vapaaksi” -periaate mielessä.
Asian voisi kai kiteyttää näin; aatamilaisen minuuden “hyväksyminen” tämänpuoleiseen peruuttamattomasti kuuluvaksi on vaarassa johtaa jonkinlaiseen pysähtyneisyyteen, jossa Kristusta ei enää aktiivisesti tavoitella. Eli kilvoittelu on mielestäni ongelmallista jos lähtökohtaisesti todetaan että tässä elämässä ei maaliin pääse.
Nämä on tietysti tällaisia keskeneräisiä kehitelmiä mutta erittäin tärkeitä kun ne omakohtaisesti kohtaa…
-gs
Paavalli kirjoittaa Filippiläiskirjeessä luvussa 3:10-14
Minä tahdon tuntea Kristuksen ja hänen ylösnousemisensa voiman ja tulla hänen kaltaisekseen osallistumalla hänen kärsimyksiinsä ja kuolemaansa. Ehkä silloin saan myös nousta kuolleista. En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat.
Kristinuskossa varsinainen maali on vasta tuonpuoleisessa. Mutta Jeesukseen uskova elää suhteessa tähän toiseen todellisuuteen ‘jo nyt ja ei vielä’ aspektia. Hän kuuluu täydellisesti sen piiriin ja elää sen yhteydessä, mutta vasta maalllisten siteiden irrottua kilvoitus lakkaa.
Hienosti Paavali tuossa kirjoittaa! Dynaaminen on tuo “juoksen kohti maalia”. Se puhuttelee jotenkin erityisesti kun juoksu on sydäntä lähellä.
-gs
Tässä pari aatosta näin aatonaatoksi…
Nähdäkseni kristilliselläkin tiellä syvimmillään kaikki kristilliset käsitteet (synti, rakkaus, lähimmäinen, Jumala, Kristus yms) on puitava läpi pohjamutia myöden niin, että saatetaan päätyä hyvinkin radikaaleihin tulkintoihin (suorastaan kerettiläisiin perinteisestä näkökulmasta nähden) ja toisaalta ne saatetaan tulkita hyvinkin perinteisin merkityksin, mutta hyvin syvästi koettuna. Tällöin tien kulkija voi olla esim. kykenemätön kuvaamaan itseään syntiseksi, koska tuntee vanhurskautensa ja yhtä kyvytön hän sanomaan itseään vanhurskaaksi, koska tuntee syntisyytensä. Tms.
Ehkä ymmärrykseni luterilaisesta “hengellisestä tiestä” ontuu, mutta tunne ainakin on, ettei se päällimmäisenä ole armon korostamisesta johtuen. Tarkoitan että pyhityksen tie saattaa kuullostaa liian suorittavalta/velvoittavalta, kun “ny on toi armokin”. Kilvoittelustakin tuntuu puuttuvan tietty terä, kun “kuolema hoitaa homman kuitenki”. Armon korostus tuntuu katkaisevan nopeasti järjen kaikesta tavoittelusta. “Miksi tavoitella, kun kyse on kuitenkin Jumalan armosta?”
Toisaalta armon tunteminen voidaan hyvinkin tulkita tien kulkemiseksi. Oman kyvyttömyytensä armon edessä voi tuntea yhä syvemmin ja syvemmin. Mistään omasta toimesta, tien kulkemisesta ei ole mitään hyötyä. Kun tämä nähdään syvästi oman minän tulkinnassa saattaa tapahtua syväkin heilahdus.
Kyllä varmasti olet oikeassa siitä, että armon olemassaolo on monelle ikään kuin lupa hälläväliä elämään. Paavali varoittaa siitä, että armo ei saa tulla verhoksi synnille ja pahuudelle. Mutta kuitenkin erityisesti nykyaikana maalliset houkutukset vievät mennessään ja armolla silotellaan yksi jos toinenkin laittomuus.