Aika ei juokse
Vain ihminen juoksee
ja merkitsee reittinsä
kuin koira reviirinsä
kuukausien lyhtypylväisiin
Kello raksuttaa
aika ei
Liekö sitä edes olemassa.
Mutta sinä olet
Ja jätät tuoksun jälkeesi
Pese kätesi ja
mene levolle sillä
paljon lyhtypylväitä
on vielä merkattavana
ennen kuin juoksu päättyy
Tämä runo syntyi Tuiman uudenvuoden runon luettuani.
toinen vastaus runotorstain haasteeseen: uudenvuodenpäivä.
Tämähän on runotorstailua parhaasta päästä, runot kommentoivat toisiaan. “Aika ei juokse/ Vain ihminen juoksee”, siinähän se yksi vastaus runoni kysymykseen on. Kuulit lievän skeptisyyden runossani.
Kiitos palautteesta. – ehkä sittenkin minä olen skeptinen ihmisten juoksujen suhteen. – tällä en sitten viittaa gs:n juoksemiin matkoihin, vaan ihmisten juoksuun turhuuden perässä. Ne ovat myös niitä ainoita juoksuaskeleita joita minä osaan ottaa.
Samaan hengenvetoon tosin sanaon, että olen onnistunut aloittamaan uuden harrastuksen – sauvakävelyn. Se ei olisi onnistunut ilman ulkopuolista apua. Kiitos ystäville, jotka kävelysauvat ostivat ja kiitos toiselle ystävälle, joka on lenkkiseurana.
Pidän tästä osittain samasta syystä kuin Tuima, mutta suurimmaksi osaksi koska itselleni tuoksut ovat aina olleet tärkeitä ja pidin erittäin paljon noista säkeistä: “Mutta sinä olet / Ja jätät tuoksun jälkeesi” ja minulle aika itsessään tuo tuoksuja mieleeni. Enkä ikävä kyllä voi olla huomioimatta ammattiasi “Pese kätesi ja / mene levolle sillä” säkeiden kohdalla (Tosin minä luen juuri tällä hetkellä uudelleen Nag Hammadin kätketty viisaus ja Saatana saapuu Moskovaan -kirjoja ja varhaiskristityn gnostilaisuuden lisäksi “tavallinenkin” kristinusko sattuu tästä syystä muutenkin olemaan mielessäni).
Pöh, taas tuli kirjoitettua turhaa käsillä olevaan runoon liittymätöntä höpinää, päästäkää minut ajatusteni harhailun suosta…
Kirjuttelin jotta: “ja minulle aika itsessään tuo tuoksuja mieleeni”
Siis mennen elämäni (ajan) muisteleminen tuo mieleen mukavia ja vähemmän mukavia tuoksuja.
Kiitos palautteesta johannekselle. Minua jäi siinä askarruttamaan, miten käsienpesu ja papin ammatti yhdistyi ajatuksissasi? En löydä kytkentää. Rituaalista käsienpesua esiintyy muslimeilla. Uudesta testamentista mielee tulee vain Pontius Pilatus.
Käsienpesu on kuvauksessani tärkeä siksi, että se jatkaa konkreettista vertauskuvaa lyhtypylväinen merkkaamisesta. Koira selviää siitä jalkaa nostamalla, miehet eivät.
Minä komppaan Johannesta sikäli, että tuo “Mutta sinä olet / Ja jätät tuoksun jälkeesi” erottui minusta selkeästi runosta ja muutti – minun mielessäni – sen luonnetta. Ilman keskimmäistä säkeistöä tämä voisi kertoa yleisemminkin ajan kulusta ja ainaisesta kiireestä, mutta se sitoo tämän minusta myös muihin ihmisiin.
Voimakas ja hyvä runo.
Kiitos DorianK kannustavasta palautteesta.
“Minua jäi siinä askarruttamaan, miten käsienpesu ja papin ammatti yhdistyi ajatuksissasi? En löydä kytkentää.”
Papin ammatti yhdistyy mielessäni kristinuskoon ja koska olen juuri lukenut Saatana saapuu Moskovaan kirjan, jossa Jeesus käy pitkällisiä keskusteluija Pontius Pilatuksen kanssa, yhdistin tuon Pontius Pilatukseen.
Siitähän runoudessa vielä enemmän kuin muussa kirjallisuudessa on kyse, lukijat yhdistävät kielikuvat omiin muistoihinsa ja elämänkokemukseensa ja ymmärtävät ne omallta tavallaan, mikä joskus tuo mielenkiintoisia tulkintoja joita kirjoittaja ei useinkaan itse ole tullut edes ajatelleeksi.
Se on hienoa, että lukijoille tekstit elävät eri tavalla. toisen ihmisen uusi oivallus ja kokemus tuo uusia näkökulmia myös tekstin laatijalle. Mutta kirjoittaja haluaa toki, että jotakin alkuperäisistä merkityksestä välittyisi. Muutenhan kirjoittaminen olisi täysin apinan hommaa. Runojen maailma on tässä suhteessa toki vapaampi.
Minä jäin miettimään tuota merkittyä reviiriä. Tehdäänkö se merkintä itseä varten vai siksi, että muut tietäisivät, että paikalla on käyty?
Ja aikahan vielä aikanaan vie nekin merkinnät.
Merkintä taitaa olla molempia varten – kuten nämä blogimerkinnätkin. Kun juoksumme päättyy, merkinnöistämme ei moni enää ole kiinnostunut. Mutta kai sitä toivoo jonkinlaisen jäljen jättävänsä ellei historiankirjoihin niin ainakin jälkeläisilleen.