Surulliset silmät
Sinun aurinkosi laskee
Niin kuin on laskenut
monen valtakunnan ylle
Tuhon siemen on kylvetty
sen hedelmänä korjataan
rauniot rakkautesi vainioilla
jälkeemme jää vain
ahneuden kohina ja
hiekka narskumaan
lastemme hampaissa
heidän suurissa silmissä näet
surullista luottamusta
vaikka olet riistänyt heiltä
tulevaisuuden
Runotostain 86. haasteena rappion estetiikka.
Sinulla on hyvä näkö. Noin se menee.
Mulla on oikeesti näössä vikaa – sekä ulkonäössä että silmänäössä. Jälkimmäiseen toivon parannusta ensimmäisen asian suhteen on todettava, että onneksi olen jo naimisissa.
Huomasin vasta äsken runossa tahattoman kielikuvakömmähdyksen: hedelmänä korjataan rauniot… Hedelmiä korjataan korjuuaikana. Liittyykö raunioihin myös korjaaminen vai onko korjaaminen niiden suhteen myöhäistä. Jos rauniot korjataan rakkauden vainiolla – se on jotakin positiivista. tarkoitus tietysti oli jokin muu.
Itse luin ihan hyvilläni satona korjattavista raunioista, aivan kuin jokainen hedelmä kantaisi erehdyksiä jo syntyessään.
sisäisillä silmilläsi näetkin kirkkaasti. oikein osuvia kielikuvia!
satoa jostakin ne ovat rauniotkin….. tavallaan.
Me puhumme maailmanlopusta, vaikka vain me lopumme.
Se on niin helppoa, onnistuu aikuisilta niin huomaamatta: riistää lapsilta heidän tulevaisuutensa.
Näin se on, valitettavasti.
Haastat assiita! Viimisen säkkeen ois tok voint jättää pois, usonha mie ilmakii.
Kiitos kaikille palautteeta – tulta syöksevä lintu, Mummy’s, helanes, SusuPetal sekä Akkapaha.
Kyllä sie olet oikein kirjoittanut, koska tuhon siemenen hedelmä on raunio..
Upeita kielikuvia.
Surulliset silmät, surullinen kuva. Jossakin vaiheessa muutat sinästä meihin. Tunnetko liian syyttävältä jatkaa koko matkan sinä-muodossa? Tietysti me kaikki olemme samassa sopassa, mutta kyllä sen kaiken voi tuutata “sinälle”. me muut tulemme mukaan. Hienoa oivallusta kuitenkin – - – olkoot sinä, minä tai me ?
Kiitos muoriska ja utuinen palautteesta. Kun lukee runon kertaalleen läpi, kielikuvat eivät sotkeennu. Mutta kun tarkastelee sitä uudelleen edestakaisin alkaa häiritsemään keskenään sotkeutuvat kielikuvat.
Se että muutin ‘sinästä’ ‘meihin’ kävi ihan luonnostaan. Huomasin sen kyllä itse hyvin pian, mutta päätin jättää silleen. Selitys siihen on juuri se, että runosta olisi tullut raskaan syyttävä sinä-muodossa. Enkä ole ollut koskaan ankara parannussaarnaaja siten, joka kohdistaa itsensä ulkopuolelle syytöksen. Mutta hyvä huomio kuitenkin. Olisiko runossa ollut särmää enemmän, jos se olisi jättänyt sinä-muotoon?
Luin nyt runon kokonaan sinä-muodossa. Kylläpä se olisi ollut räväkkä.
“Jälkeesi jää vaan ahneuden kohina,
hiekka narskumaan lastesi hampaissa.”
Hui. Kiitos että olet lempeä!
Kiitos utuinen. Saakoon runo siis olla tuossa muodossaan.