Vielä emme ole parkaisseet
Äiti kantaa
Lasta kohdussaan
Yhdeksän kuukautta
Jumala hautaan asti
(1 Joh 3:2)
Vastaus runotorstain haasteeseen 98 keskeneräinen
Viimeisen sanan
Valmis en ole vielä haudassakaan
Kun viimeinen naula on lyöty arkkuun
Madoilla on homma kesken.
He viimeistelevät ulkomuotoni
make-up … breakthrough
Sitten lie elämäni maan päällä
Viimeistä sanaa vaille
Valmis
Job 19:25
* * *
Kesken lauseen
Löit kivahtaen
luurin korvaani
kesken minun lauseeni
Tätä erää
emme otelleet loppuun asti
vai luulitko
tyrmänneesi minut
kanveesiin.
Se oli raukkamainen
isku vyön alle.
Vaikka näen kipunoita
minulla on vielä
sanottavaa
Vastaus runotorstain haasteeseen 98 keskeneräinen
Kalavelkoja tasaerin
Voikohan kalavelkojakin
maksaa tasaerin
kolmenkymmenen vuoden
ajan.
Näistä veistä nousee
niin pieniä sinttejä
nykyisin
että kertarysällä
ei saa
riittävästi kaloja
ovesi taakse
haisemaan
Harmaalla alueella
Viisauden lisääntyessä
reviiri laajenee
erottelu vähenee
eikä epävarmuutta tarvitse
häätää pois.
Ja jos Raamattuun on uskomista, pidemmällekin kuin hautaan. Mielenkiintoinen kuvakulma.
Luonnollisesti. Tässä ajattelinkin kuolemaa syntymäksi uuteen todellisuuteen.
Muodostelin jo vastinetta, että kyllä äitikin kantaa lastaan kuolemaan asti, ainakin sydämessään. Ja Puujalan kommentin jälkeen lisään, että jos synnymme uuteen elämään, niin varmaan sielläkin. Äiti hiukan samoissa töissä Luojan kanssa.
Lohdullinen ajatus – mutta mihin otsikko tarkimmin viittaa? Parkaisemme todellisen syntymäparkaisun vasta kuoleman jälkeen? Olen Utukan kanssa samoilla linjoilla, usein äiditkin kantavat lapsiaan omaan tai lapsen kuolemaan asti. Mutta silloin voi ajatella, että Jumala kantaa samaan aikaan myös äitiä.
Kiitos utukka ja Tuima. Mukavaa huomata, että lyhyeksi ja keskeneräiseksi jäänyt ajatus saa jatkoa teidän mielessänne! Jälkimmäinen parkaisu ei sulje pois ensimmäistä. Äidit ja isät kantavat lapsiaan koko elämänsä ajan. Se ei tietnkään ole vain äitien etuoikeus. Mutta ihan hyviä huomioita teitte. Siitä kiitos.
Ei ollut tarkoitus sivuuttaa isiä, äiti-ajatus tuli runosta :)
Jep jep. mun moka.
Tein toisen runon nyt enemmän kuolemaa ajatellen. Ei tämä oikeastaan mikään runo ole vaan samanlaista näsäviisastelua.
Lisää on kirjoitettu, niin kommentoidaankin lisää. Tuo runo, jossa mato viimeistelee ym on varmaan totta, mutta tällaiselle herkälle vähän turhan raadollinen.
Mutta runostasi Kalavelkoja tasaerin pidin tosiaan. Hauska runo, vaikka aihe ei niin hauska olekaan. Sujuva ja mukavia sanoja.
No onpas monta :)
Kesken sanan: Se mikä toiselle on aivan valmista voi toiselle olla kovinkin keskeneräistä…tutunoloista.
Kalaveloista: Hauska ajatus…haisevilla kaloilla.
Harmaalla alueella: Reviirin laajentumisesta en nyt tiedä. Päinvastoin…sitä huomaa et vähempikin riittää eikä silloin tartte erotella. Kyl se vähempikin siitä sit valkenee laajemmaksikin varmuudeksi. Tuonpuoleinen voi sitten joskus tuoda epävarmuutta jos silloinkaan.
Kiitos Leijonainen ja John palautteesta. Matoruno jatkoi ihmisenäolemisen keskeneräisyyden ja kuolemisen teemaa. Runon huippu oli piilotettu muistumaan Jobin kirjasta: Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ihminen ei saa viimeistä sanaa. Hän ei tule valmiiksi muutoin kuin Jumalan viimeisen sanan kautta.
Kalavelat on tuollainen kepeä rallatus. Viimeinen runo tuo sävyjä mustavalkoiseen ajattelun. Viisauden myötä elämän hallinta-alue laajenee, mutta hallitsemisen ei tarvitse tarkoittaa lokeroimispolitiikkaa. Erilaisuuden ja epävarmuuden sietokyky kasvaa, mikäli viisaudelle annetaan sijaa. Nämä olivat siis kirjoittajan tulkintoja sanoilleen. Lukijoilla on aina mahdollisuus tehdä parempia ja mielenkiintoisempia tulkintoja