Mummoni
Mummoni
makaa hiljaa
vuoteellansa
Kauemmasta huoneesta
kuulen laitossängyn kalinaa
ja toistuvan huudon
”Tulkaa nyt joku auttamaan!”
Äänet kuin taustahälinää
avatusta radiosta
Kenelläkään ei ole kiire
Mitä meistäkin
tulee isona
silloin kun ei ole enää väliä
muistaako nimeään
Runotorstain haaste 117, jonka aiheena sana MONI.
Tänään taas kerran viittasin blogiisi.
Minulla oli muutama viikko sitten erikoinen kokemus. Eräs ihminen sai kirkossa hetkellisen muistihäiriön. Hän ei muistanut sukunimeäänkään eikä osoitettaan, mutta lauloi silti ehtoollisliturgiassa mukana. Jonkin ajan kuluttua hän muisti taas kaiken. Lääkärituttuni istui rauhallisesti vieressä odottaen, kun ei mitään vakavampia oireita ollut. Mielenkiintoinen kokemus erikoisesta rauhan tunteesta ja hyvästä lääkärin toiminnasta. Jälkitarkastus oli sitten jälkeen päin tarpeen.
Tuo kokemus oli hyvä. Jospa jäljelle jäisikin etunimi ja taju pyhästä…
Hei mm!
Lukiessani kuvausta muistihäiriöstä tuli mieleeni Elinalle kirjoittamani runo. Kun hän valmistui ennen maisteriksi tuloaan sosiaalialan ammattikorkeakoulusta Harjavallassa, tein hänelle runon, josta loppusosa kuului
myös voin turvassa vanheta
ja menettää muistini,
voin tulla kippuraselkäiseksi hölmöksi
ja eksyä kuistiini
sillä pätevä on tuo komistus
pian raameihin laitettava
tutkintotodistus
Tuossa vaiheessa voi olla että oma nimi on hukassa ja pyhän taju kateissa. Mutta toivoni on, että Jumala muistaa silloinkin, kun minä en.