Jumalanpalvelusuudistus
Eläkkeelle jäänyt piispa Voitto Huotari sanoi Kotimaa-lehden haastattelussa jumalanpalvelusuudistuksen epäonnistuneen. http://www.kotimaa.fi/index.php?option=com_content&task=view&id=7645&Itemid=38
Moni muukin on pohtinut messun heikkoa asemaa kirkon elämässä. Väestökato on todella harmi sillä mitä pidempään olen jumalanpalveluksissa ollut läsnäolijana tai toimittajana, sitä enemmän niistä on oppinut pitämään ja mitä enenmmän kirkossa on juhlaväkeä sitä iloisemmaksi itsekin tulee.
Tosiasia kuitenkin on, että paikallisseurakunnat eivät kerää suuria massoja. Harjavallassa joka sunnuntai noin 70 henkilöä Koko seurakuntaa ajatellen (n. 6500 hlö) se ei ole paljon. Tosin tänään Marianpäivänä (22.3.) pelkästään ehtoollisella kävi n. 120.
Mutta miksi kirkon hittituote ei kiinnosta? Jumalanpalvelushan on se, mistä seurakunta elää. Ainakin pitäisi. Jumalanpalvelus on se, jossa seurakunta on koolla. Missä mättää? Ortodoksit ja Roomalaiskatoliset viettävät ikiaikaisia palveluksiaan eivätkä pohdi ongelmaamme. He elävät voimakkaammin traditiostaan. Protestanttisena kirkkona luterilaiset haluavat tavoittaa ihmiset tässä ajassa ja sen ehtojen kautta. Kirkkomme olemukseen kuulu pyrkimys uudistua jatkuvasti. Silti olemme epäonnistuneet.
Selitys alhaiselle osallistujamäärälle ei ole vain siinä, että kirkossa lauletaan virsiä, kuunnellaan raamatunlukua ja saarnaa, lauletaan liturgiaa jne, vaan koko kokoontumisen muoto on 500 vuotta ajastaan jäljessä. Pelkkä kasvojen kohotus ei muuta siis tilannetta.
Silloin kun jumalanpalveluskäytännöt muinoin muotoutuivat, ihmiset suureksi osaksi eivät osanneet lukea eivätkä he omistaneet kirjakääröjä. Heidän oli kokoonnuttava yhteen kuullakseen kirjoituksia, jonkun oli luettava sitä heille. Heidän oli kokoonnuttava yhteen saadakseen opetusta siitä mitä kristillinen elämä on ja mihin se heitä velvoittaa.
Nykyään kaikki koulua käyneet ovat lukutaitoisia. Jokaisella voi olla oma raamattu. Yhteistä kokoontumista ei tarvita sen tähden, että joku lukee meille osan Raamattua. Kokoontumista ei välttämättä tarvita siihenkään, että joku selittää sitä meille. Luultavasti netistä ja kirjoista löytyy parempia ja mielenkiintoisempia tulkintoja Raamatusta, kuin paikallisseurakunnan pastorin kiireessä kasaamassa 15 minuutin saarnassa. Virsiä voi laulaa ilman jumalanpalvelustakin. Toivon lukijan ymmärtävän, että edellä sanottua on tahallisesti kärjistetty.
Mikä on siis kokoontumisen syy tänään? Siihen jää äkkiseltään ajateltuna kaksi syytä: ehtoollisen sakramentti sekä seurakuntayhteys. Ensimmäistä näistä ei korvaa mikään kirjan lukeminen ja netissä surffailu. Sellaistakin asennetta löytyy, että ei ehtoollinen niin tärkeä ole. “Mihin sitä muka tarvitaan? Ilmankin pärjää. Henkilökohtainen usko on tärkeintä, viini ja leipä eivät tee asiaa yhtään paremmaksi.” Tämä ei ole siis oma mielipiteeni, vaan koitan tulkita sitä ilmapiiriä, minkä joskus tapaan ympäristössäni. Ehtoollinen nyt vain sattuu olemaan sakramentti, jota Jeesus on käskenyt viettää. Se tulee kristittyjen kokoontumisessa aina olemaan, mikäli se haluaa olla Kristuksen kirkko.
Entä jälkimmäinen – yhteys. Aivan varmasti yhteyttä kaivataan ja nimenomaan kokemusta yhteisyydestä. Tosin suomalaisen hurskauden eräs merkillinen piirre korostaa jumalanpalveluksessa yksityisyyttä eikä yhteyttä. Kirkkoon tullaan Jumalan kasvojen eteen, ei muiden katseltavaksi tai yhteyttä kokemaan. Kirkkovieras haluaa olla monesti yksin. Tunnistan tämän piirteen itsessäni silloin kun en ole toimittamassa palvelusta. Liturgina ja saarnaajana haluan luoda yhteyttä ja yhteisyyden kokemista, mutta kuulijana olen mieluusti yksin. Olemme korostaneet kirkossamme niin paljon uskon henkilökohtaista luonnetta että uskon yhteisöllisyys on hiipunut. Sen ikävänä seurauksena on sitten tämä yhteyden katkeaminen – ”Riittää että uskoo kaikessa yksityisyydessään. ”Minulla on suora yhteys ylöspäin” sanotaan ja ajatus jatkuu: ”Jumalayhteyttä hoitamaan ei tarvita kirkkoa eikä papistoa.”
Mikäli yhteisyyttä ja yhteyttä kuitenkin haetaan, niin liturgia ei ole sitä ollut omiaan lisäämään – ei edes rauhantervehdys ennen ehtoollista. Useimmista ihmisistä tällainen kokoontumisen muoto tuntuu epäaidolta. Siinä ei ole mitään luonnollista kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa, vaan se on papin touhuamisen ja puhumisen seuraamista. Varsinaisesta seurakunnan yhteydestä ja sen kokemisesta ei voi puhua. Vasta kirkkokahvilla tilanne muuttuu. Meillä se onneksi voidaan viettää kirkkosalin välittömässä läheisyydessä. Siinä näkyy meidän seurakunnan merkittävä jumalanpalvelusuudistus useamman vuoden takaa. Sanoisin, että se on ollut yksi tärkeimpiä tekijöitä vaikuttamassa seurakuntamme ja jumalanpalvelusten hyvään ilmapiiriin.
Voimme ottaa puolustukseksi katekismuksen sanat: Kristittyjen yhteys ei ole tapojen eikä inhimillisten perinteiden samanmuotoisuutta. Sitä ei luo myöskään yhteinen tunne. Yhteytemme perusta on yhteinen usko. Se tarkoittaa tietysti sitä, että vaikka messussa ei koetakaan lämpimiä yhteenkuuluvaisuuden tunteita, meillä silti voi olla yhteinen usko. Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta se ei riitä useimmille ihmisille, minkä messuun osallistujien kävijämäärä surullisesti kertoo. Heille tunti tai puolitoista tuntia kirkossa on hukkaan heitettyä aikaa, koska koko toimitus on heistä niin turhauttava. Se hieno teologia, mikä on messun sisään rakennettu ei yksinkertaisesti avaudu seurakuntalaiselle. Ja luulen, että on voimien haaskaamista, jos ne käytetään siihen, että koetetaan vuodesta toiseen kertoa heille, miksi tämä juttu on niin hieno ja ihmeellinen. Jos se ei avaudu ihmiselle vuodenkaan jälkeen, jossakin on vikaa. Se tuskin on jumalanpalvelukseen pettyneen ihmisen arvostelukyvyssä vaan siinä kirkossa, joka pyrkii jatkuvaan uudistumiseen ja ihmisten tavoittamiseen tässä ajassa.
Varsinkin pienet paikallisseurakunnat ovat vaikeuksissa. Herätysliikkeillä tai järjestöillä yhteyden kokemista tunnetaan ehkä enemmän ja oma väki tulee matkojenkin takaa yhteen.
Mitä olisi siis tehtävä? Olisiko jumalanpalvelukset laitettava kokonaan romukoppaan? Olisi toki hienoa, jos minulla olisi oikea vastaus.
On sanottu, että valtioviisaus lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. Eikö kirkossakin olisi tunnustettava tosiasiana se, että maallistuminen on edennyt siihen pisteeseen, että jumalanpalveluksen pitkää perinnettä ei enää tunneta, traditio on katkennut useimpien ihmisten osalta. Kun traditio katkeaa, sitä ei voi kuroa umpeen, se on luotava uudestaan. Seurakuntayhteydestä hävinneet sukupolvet eivät marssi kirkkoon takaisin, kunhan vain osaisimme laulaa vuoroylistyksen tai prefaation heleällä äänellä kädet kohotettuina.
Jos ihmiset eivät tule meidän luoksemme sunnuntain juhlaa viettämään – ehkä meidän on mentävä sinne, missä ihmiset jo ovat. Ja sillä aikaa kun heitä tavoitamme, olisi hyvä ajatella uudelleen, mitä me teemme kun kokoonnumme yhteen. Ensinnäkin tarvitaan musiikillinen vapaus. Virsikirjan lisäksi mitä tahansa kirkollisissa instansseissa hyväksyttyä materiaalia voisi käyttää seurakunnan lauluna. Tällä tavoin uudet ja tuoreet melodiat olisivat seurakunnan käytössä (jos se merkitsee teosto tms. kanssa puljaamista, niin sitten puljataan). Liturgian muodollinen puhetapa lähemmäs luonnollista puhetta ja seurustelua ihmisten kanssa. Tuomasmessun kokemuksesta oppineena ei kannata pitää ihmisiä sidottuina penkkeihinsä vaan annettava vapaus liikkua eri rukouspisteiden jne. välillä. Tällaisia jumalanpalveluksia pidettäisiin kerran kuukaudessa pääjumalanpalveluksen paikalla eikä jonakin vähempiarvoisena iltajuttuna.
Muistan oikein hyvin sen ajan, kun jumalanpalvelusuudistukseen otettiin kantaa. Entinen esimieheni kirjoitti jotain sellaista, että hänen mielestään uudistus on turha.
Vertasi kirkkomme uudistusintoa juuri näihin suuriin valtakirkkoihin, jotka häpeämättä nojaavat perinteeseensä.
Jumalanpalvelusuudistus ei sanottavammin lisännyt kirkossakäyntiä. Käytännön tasolla itselleni se on merkinnyt sitä, että jos olen halunnut ottaa käyttöön lisää ja vaihtelevasti messusävelmäsarjoja, papit kysyvät ensimmäiseksi, että “eihän se sitten minulle mitään vaikuta.”
Loppujen lopuksi koko uudistuksen suurin anti oli Vanhan Testamentin tekstien nostaminen esiin kunnolla. Se on selkeästi parempi juttu kuin vanha epistola/profetia ja evankeliumi.
Sinänsä muuten messu noudattaa samoja periaatteita, jotka jo paavi Gregorius Suuri vakiinnutti.
Jumalanpalvelusuudistus on kouluesimerkki näpertelystä, johon saadaan uhrattua tuhottomasti aikaa ja rahaakin, keskittymättä olennaiseen. (tahallinen kärjistys tämäkin)
Minun mielestäni tämä nykyinen jumalanpalvelustyyli on parempi kuin entinen. Mutta tottahan se on, että ei uudistu tuonut messuun yhtään lisää väkeä. Sen saattoi nähdä jo uudistuksen kokeiluvaiheessa.
Ovatko suomalaiset koskaan olleet ahkeria kirkossa kävijöitä? Juttelin viikko sitten parin vanhemman ihmisen kanssa. He kertoivat, että eivät he lapsenakaan usein kirkossa käyneet. Matka oli pitkä. Hevosella siihen meni koko päivä, joten kirkossa käytiin vain suurina juhlapyhinä. Nyt kuljetaan autoilla, mutta sama tyyli jatkuu.
Minä en käyttäisi sanaa maallistuminen. Eikös jonkun tutkimuksen mukaan ihmiset ole tänä päivänä erittäin hengellisiä, mutta kirkon hengellisyys ei vain kohtaa ihmisten hengellisyyden kanssa.
En sanoisi, että ihmiset ovat kamalan hengellisiä nykyään. Yhä enemmän näkee uskosta irtaantumista.Tässävoisi puhua enneminkin _henkisyydestä_. Horoskoopit sun muut pilipaliuskot ovat valloillaan, mutta elävä Jumala ei enää kiinnosta näinä päivinä.
Olen samaa mieltä, että jumalanpalvelusuudistus ei oikein tehonnut. arvitaan radikaalimpia tekoja ja uudistuksia. Virret ovat todella hienoja lauluja ja niissä on vuosikymmeniä, ellei jopa vuosisatojakin vanhaa viisautta, mutta tarvitaan myös uusia, tänä päivänä ihmisiä liikuttavaa musiikkia.
Urut ovat kallis ja kulunut tapa hoitaa kirkon musiikillista antia, eivätkä edes kuulosta kovin kauniilta. Omiin korviin kuullostaa lähinnä kylmältä ja liian jylhältä. Etäännyttävät tehokkaasti eivätkä saa virittymään ollenkaan sellaiseen tunnelmaan, että nyt ollaan ylistämässä Jumalaa.
Hyvänä esimerkkinä voisin mainita onnistuneesta messusta Tampereella kaksi kertaa kuussa järjestettävät Varikko-messut (nuorten aikuisten Uusi Verso-toiminnan alla pyörivä). Bändi soittamassa, lauletaan niin virsiä kuin uusiakin kappaleita. Yhteisöllisyys on kova sana näissä messuissa. Pappi hoitaa ehtoollisen ja saarnan, mutta muuten järjestely on vapaaehtoisten työtä. Kirkkokahvitkin järjestetään. Ja parasta on se, että tämä kaikki tapahtuu vasta viideltä sunnuntaina eikä kymmeneltä. Ihmisiä sinne tulee aika hyvin, joten jotain pitäisi ottaa opiksi.
Äijä
Uudistus on ehdottomasti edellistä parempi. Pidän itse messusta. Samalla tiedostan, että suurelle osalle suomalaisia se merkitsee vain jotakin muinaisjäännettä, josta ei tarvitse välittää ja jota ei ymmärrä. – Uudistuksen idea ei mielestäni voi olla siinä, että opetetaan/vaaditaan pappeja paremmin laulamaan.
En minäkään haluaisi opetella toisia sävelmäsarjoja. Jos jotakin käytetään, on hyvä että käytössä on sellaiset, joihin tulee tuttuus ja rutiini. Ei kenenkään ole kiva osallistua liturgiaan, jossa pappi on epävarma laulamisen suhteen.
Kimmo
Kirkossakäymisen tapa on katkennut eikä uudet sukupolvet tule kirkkoon jos se on jäänyt heille pienestä asti vieraaksi. Paras tapa onkin kasvaa siihen sisälle. Koska tosiasia kuitenkin on jatkumon katkeaminen ja jumalanpalvelusten vieraus, se olisi hyvä selkeästi tiedostaa ja rakentaa palveluksista sellaisia, jotka eivät vaadi syvällisen teologian tuntemista
Juho
Kuvittelisin että hengellistä ja henkistä etsintää on oikeasti olemassa – jos sitten on maallistumistakin. Kirjailija Tomi Kontio kirjoitti maallistumisesta oivallisen kolumnin metro-lehteen 23.3.09.
http://www.metrolive.fi/kolumnit/artikkeli/maallistuminen/2387/
Varikko-messuja en tunne, mutta kuulostaa mielenkiintoiselta varsinkin maallikoiden aktiivisuus messun rakentamisessa. Se juuri on asia, joka meiltä puuttuu ja johon ei oikein uskalleta lähteä. Luulen että pelkäämme luterilaisen identiteetin vaaraantuvan. Se ei uppoa kuulijoihin yhtä helposti kuin menestystelolgiset jutut. Jos löysätään ohjaksista vinoon menee että vinkuu.
Messu-uudistus on epäilemättä jonkin verran epäonnistunut. En kuitenkaan näe, että vika olisi itse uudistuksissa. Kukaan ei enää kaipaa vanhaa jumalanpalvelusta, eikä kukaan varsinkaan kaipaa vanhaa virsikirjaa. Uudistukset ovat olleet hyviä ja tarpeellisia, mutta eivät riittäviä.
On tehtävä enemmän. Messun on oltava yhteisöllinen. Sen puhetavan on oltava yhteisöllinen, ja tekeminen yhteisöllistä.
Perusongelma lienee, että messu ei todellisuudessa ole seurakunnan keskeinen toimintamuoto. Jos se olisi, siihen resursoitaisiin aivan eri tavalla kuin nykyään.
Pappien ja kanttorien aika ei riitä rakentamaan pohjaa messulle, joka olisi aidosti yhteisöllinen. Tuomasmessun järjestäminen vaatii valtavasti väkeä ja aikaa. Yhteisöllisyys toimii, mutta ei siten, että pappi ja kanttori tulee paikalle.
Yhteisöllisessä messussa on tilaa liikkeelle ja toiminnalle. Erityisesti rukous on mahdollista toteuttaa siten, että ihmiset voivat todella kohdata ajatuksensa. Mutta sekin vaatii järjestelyjä.
Suurin yksittäinen pullonkaula on kirkkomusiikki. Uusi virsikirja on taas vanha. Siitä pitäisi ottaa 2/3 pois ja tuoda tilalle uusia, melodisia ja kulkevia lauluja. Uusi liiteosa tuli todella tarpeeseen. Tuomaslaulut ovat yksi hyvä suunta. Suomessa on hyvää hengellistä musiikkia, mutta sitä käytetään aivan liian vähän kirkossa. Virsikirjan sävelmistöstä valtaosa on tyyppiä, jota ymmärtävät vain yli 55-vuotiaat tai todelliset asianharrastajat, hevijuuserit. Kanttoreista kirkkobändin johtajia!
Uusi messu on lisännyt paljon vapaaehtoisten toimintaa ja seurakuntalaisten osallistumista. Mutta paljon on vielä mahdollista. Vapaaehtoisten hyvä käyttäminen ei vapauta papin työtä, päin vastoin, siihen pitäisi olla aikaa, eikä sitä ole.
On varmasti totta, että messu-uudistuksen tärkein idea on jäänyt kokonaan toteutumatta. Juuri se, että jumalanpalvelusten rakentamiseen varattaisiin aikaa ja työvoimaa ja saataisiin seurakuntalaiset mukaan. Tarkoitus kai oli juuri saada ihmiset tekemään yhdessä messua. Mutta tosiasiassa niitä toteutetaan vanhalla systeemillä. Pappi ja kanttori käyvät sakastissa läpi 20 min ennen palvelusta, onko siinä jotakin erityistä (kärjistetysti sanottuna). Ei tarvita ainoastaan messu-uudistusta vaan työkulttuurin uudistuminen. Mutta sellaisen toteuttaminen vaatii erinomaista ja taitavaa ja pitkäjänteistä seurakunnan johtamista. – Krkkoherrojen kiireet suuntautuvat nyt kuitenkin kaikkeen muuhun toimintaan, kuten pakollisiin liitosneuvotteluihin etc.
Jumalanpalveluksen käytettävyys on matala. Tarkoitan tällä sitä, että tavallinen ihminen on yhtä hämmentynyt jumalanpalveluksessa kuin yrittäessään käyttää uutta tietokoneohjelmaa. Jotkut innokkaat näpertelijät ovat tehneet jotain, joka omasta itsestä tuntuu kivalta, mutta ulkopuolisille homma ei aukea ollenkaan.
Tavallinen ihminen hakee helppoutta ja selkeyttä, näpertelijät tykkäävät lisäillä kaikenlaisia väkertelyjä. Ennen jumalanpalveluksessa oli 28 osaa, nyt 33. Lisäksi messu on nykyään sirpaleinen, vähän joka välissä pitää singahtaa laulamaan ”Aamen”, ja kaltaiseni hämäläiset hitaa pääsevät laulamaan vain ”men”. Lisäksi en varmasti ole ainoa, joka vierastaa joissain kirkossa käytössä olevaa kättelyä. Iiik – pitää kätellä ventovierasta, osaako siinä edes sanoa mitään oikein?
Ensimmäinen asia, mitä aina kysytään kerrottuani käyväni säännöllisesti jumalanpalveluksissa, on ”milloin pitää nousta ylös”. Ajan mukaan oppii, alkuun voi katsoa ne tähdellä merkitytyt kohdat virsikirjan takaa messusarjoista 1..4. En todella ymmärrä, miten satunnainen kirkkoon sattunut voi löytää oikean messusarjan ja merkityksen tähdelle, puhumattakaan etä edes huomaa niitä virsikirjan takaosasta.
Toisekseen harva uskaltaa laulaa virsiä. Virsiä on yli kuusisataa tällä hetkellä, joten ehtoollista lukuuottamattat usein lauletaan tuntematonta virttä. Jotta siitä saisi jotain itselleen, pitäisi osata lukea nuotteja, seurata säestystä ja samalla vielä laulaa. Onnistuu kun on harjoitellut, mutta entä se aina yhteislaulua vältellyt tulokas?
Kolmanneksi messussa pitäisi osata ulkoa liturgisten laulujen lisäksi myös uskontunnustus, mahdollisesti myös se vanhempi versio sekä Isä meidän -rukous. Tottuneempi kirkossakävijä osaa kaivaa nämä esiin virsikirjan takaosasta, mutta taas: osaako se ensikertalainen?
Kirkossa käymiseen siis liittyy tietämystä, ja vasta sitten voi messusta nauttia. Osa kasvaa pienestä pitäen ”kirkko-osaamiseen”, osalla riittää tarmoa selvittää nämä koukerot, mutta entä se pikkaisen utelias ensikertalainen, jonka mielessä myllertävät omat huolet?
Pari vuosituhatta sitten Jeesus saarnasi vertauskuvin orjille ja huorille, eikä heidän tarvinnut miettiä milloin seistä ja mitä laulaa. Nyt kirkko on kehittynyt niin, että pitää olla halukas oppimaan uusia asioita. Oppiminen lienee helpompaa koulutetuille, mutta haluavatko he kuunnella pappia, joka väittää kuuliaisuuden olevan uskossa tärkeintä? Koulutus kun tuppaa tekemään ihmisistä kriittisesti tietoon suhtautuvia.
Olisihan se kiva, että kirkot täyttyisivät. Voisi se samalla olla tiukka paikka niille, joilla omasta mielestään on ainoa oikea usko ja oikea tietäminen. Mitenköhän papit suhtautuisivat, kun saarnan jälkeen maallikot tulisivat väittelemään asioista?
Minä pidän messussa käymisestä, sillä se rentouttaa minua. Olen vuosien saatossa oppinut ulkoa rukouksen, uskontunnustuksen ja lukemaan nuotteja. Aina en ole samaa mieltä pappien kanssa, ja ne sanat jätän, mutta osan sanasta otan tukemaan arkeani ja elämääni.
On vanha viesti enkä tiedä edes luetaanko tätä vastausta, mutta jos joku edes lukee niin hyvä :).
Näpertelijöillä ilmeisesti tarkoitetaan pappia ja kanttoria, jotka pääasiassa vastaavat siitä messun kulusta. Yksi näpertelijä päätti nyt tehdä työtään täälläkin.
Heti aluksi totean, että en ole virsien ehdoton puolestapuhuja, vaan musiikkia mahtuu minkälaista vain kirkkoon kunhan sanoma on kohdallaan.
Vastavetona sanon kuitenkin, että kuinka monta kappaletta sitten pitäisi osata jos joka kerta otettaisiin uudet (siis vaikka samana vuonna tehdyt)? Vaikka 100 uutta biisiä vuodessa? Ja pitääkö kirkossa olla vain sen päivän musiikkia? Entä jos joku löytääkin jotain hyvää siitä musiikista mitä ei olekaan yllättäen muualla kuullut?
“Toisekseen harva uskaltaa laulaa virsiä. Virsiä on yli kuusisataa tällä hetkellä, joten ehtoollista lukuuottamattat usein lauletaan tuntematonta virttä. Jotta siitä saisi jotain itselleen, pitäisi osata lukea nuotteja, seurata säestystä ja samalla vielä laulaa. Onnistuu kun on harjoitellut, mutta entä se aina yhteislaulua vältellyt tulokas? ”
Tekstejä on sen vajaa 700. Virsien sävelmiä kuitenkaan ei muistaakseni ole kuin n. 400 (joka on sekin toki paljon), mutta otetaan huomioon, että vk (virsikirja) on tarkoitettu koko vuoden laulukirjaksi kristilliseen kirkkoomme.
Nuottien lukutaito ei todellakaan ole vaatimus, sillä usein virsistä lauletaan vähintään n. 3 säkeistöä, jolloin kyllä kuulee miten se menee. Melodia myös pysyy samana useamman säkeen ajan (eli se vain kertaa itseään).
Laulaakaan ei tarvitse, on tosin todistettu (Ava Numminen 2005) että kuka tahansa voi oppia laulamaan jos ei siihen fyysistä estettä ole. Eri asia on miten pitkälle sitä sitten _itse_ haluaa viedä.
Ideahan on kuitenkin se teksti, mitä siinä virressä on ja se yhteys mikä syntyy kun seurakunta yhdessä siihen tekstiin liittyy – laulaen, kuulleen ja miten vain. Ei kukaan tule laulutaitoasi kyselemään kirkossa? Toivottavasti.
Jos minulle on tuntematon virsi, kuuntelen ensin ensimmäisen säkeistön ja seuraan sanoista mistä siinä on kyse, jolloin pääsen jo hieman sisälle virteen. Toinen säkeistö toistuu täsmälleen samoilla painoilla ja sävelillä.
Toki on myös toivottavaa, että kirkossa käydään ihan säännöllisesti ja eiköhän se ole se kaikkien ihanne, “kirkko on hengellinen yhteisö” missä kaikilla olisi hyvä olla ja kokea seurakuntayhteyttä. Silloin tulee myös tutuksi nämä sävelmät.
-Niin tämä ei ihan täsmännyt koko kirjoituksesi kanssa, josta siis pidin. Halusin vain korjata mielestäni hieman erheellisesti esitetyt seikat. Jos joku tietämätön vaikka lukee :).
Hei Risto!
Mukavaa, että vanhojakin tekstejä luetaan ja kommentoidaan.
Jumalanpalvelus pitäisi olla kirkon tärkein toimintamuoto. Sellaiseksi sitä tulisi kehittää. Koska väki kuitenkin vähenee, on syytä pohtia jumalanpalveluksen tulevaisuutta – vai onko ongelma lopultakin muualla?
Ongelma syvimmältään ei ole palveluksen ulkoisessa rakenteessa. Jos kristinuskon asia kiinnostaa, niin kyllä messuun saavutaan. Mutta näyttää siltä, että kristillinen kasvatustehtävä ei ole tuottanut tulosta. Siinä on epäonnistuttu. Evankeliumia ei ole osattu välittää omalle väelle. Tämä on kansankirkon ongelma.
Olemme vuosia ja vuosikymmeniä levänneet siinä uskossa, että ihmiset tulevat kirkkoon, koska he kuuluvat kirkkoon. Meillä on syli ammollaan ja ajattelemme tuhlaajapoikien palaavan takaisin, kun vain rakastamme heitä. Mutta takaisin ei löydetä. Löydetään mahdollisesti jotakin muuta – ihanaa ihmeellistä ja mystistä.
Ehkä kysymys on myös kirkon identiteetin epäselvyvydestä. Ihminen, joka on hengellisessä kriisissä ja etsii apua, kokeeko hän kirkon oikeaksi paikaksi. Monet kokevat kirkon valmiiksi laitostuneena: etäisenä ja virastomaisena. Siellä saa samanlaisen vastaanoton kuin Kelan luukulla. Olisiko myös siinä perää, että hengellisessä hädässä oleva ihminen saa kyllä tarkalla psykologisella korvalla kuuntelevan papin, mutta kuka ohjaisi hänet Jumalan luo.
Virret eivät ole ongelma sanoman kannalta. Niissä on vahvaa tekstiä ja vuosisatainen usko näkyy hyvin. Joka ei tykkää laulaa, voi lukea sitä vaikka hengellisenä runoutena.
Kirkon vahvuus ja luterilaisuuden vahvuus on sen arkirealismissa. Uskonto ei ole pakoa ahdistavasta todellisuudesta. Huuhaauskonnot ja lahkot sumuttavat ihmisiä tässä asiassa. Mutta kaurapuuro- ja ruisleipäkristillisyys ei kiinnosta, jos on pääsäsyt makeisten makuun.
Kiitos Kärtty ajatusten ja kokemusten jakamisesta. Olen samaa mieltä siitä, että uudelle tulokkaalle kynnys voi olla aika korkea – toisaalta ehkä matalampi kuin muihin uskonnollisiin liikkeisiin. Aina kun uutena menee johonkin, siellä on paljon opittavaa. Meidän olisi hyvä miettiä palvelus niin, että se ei jää jonkinlaiseksi salatieteeksi. Toisaalta palvelus on saa kai olla sellainenkin, että siinä on syvyyttä joka ei ensimmäisellä kerralla ole itsestään selvää ja toisella kerralla jo liian tylsää.
Hyvän messun rakentaminen on vaikea yhtälö. Jos koko aika menee stressiin ja jännitykseen, käyttäytyykö oikein, niin se jää vähän turhauttavaksi käynniksi. Mutta jos ilmapiiri ei ole jäykkä ja ulkokohtainen, vaan enemmänkin välitön ja lämmin, ehkä kuvatut ongelmat väistyvät ja ihminen tajuaa tulleensa hyväksytyksi, vaikka ei kaikkia koukeroita osaa. Luulen, että olennaisempi huoli on juuri tämä etäisyys-läheisyys, luontevuus-virastomaisuus, ilo+lämpö-hymyttömyys+elottomuus.
Niin Jeesuksesta piti vielä sanoa, että hän kävi tapansa mukaan synagogassa, vaikka harjoitti julistajan ja parantajan työtä. Huomiosi ovat kuitenkin hyviä. Ne valaisevat erinomaiseti sitä hämmennyksen maailmaa, jossa messuissa harvakseltaan käyvä ihminen on.
On toki totta, että jumalanpalveluskaavassa on liian monta osaa maallikolle. En kuitenkaan usko, että se ketään tulijaa estää osallistumasta jumalanpalvelukseen. On ihmisen pienuutta ajatella, että voi osallistua jumalanpalvelukseen vain, jos osaa nousta oikeaan aikaan ylös tai veisata virsiä.
Itse olen aina pitänyt suuni kiinni jos en ole tiennyt, mitä sanoa. Samoin jos ei tiedä, miten tulisi toimia, voi jättäytyä hieman syrjempään ja tarkkailla, mitä muut tekevät. Eihän kuitenkaan ole kiellettyä opetella asioita matkimalla. Sitä mukaan kun oma ymmärrys ehtii, alkaa asioista varmastikin ottaa selvää. Minulle ei vieläkään ole kaikki kohdat jumalanpalveluksesta selvinneet (että miksi juuri näin sanotaan tai lauletaan tietyssä kohtaa) mutta silloin kun pääsen osallistumaan, osallistun siten kuin osaan. En mene kirkkoon esiintymään muille, ja näyttämään, että “minäpäs tiedän, että tässä kohtaa noustaan ylös” vaan menen sinne hiljentymään ja hakemaan voimia kristittynä elämiseen.
Kiitos Kaisa. Jumalanpalveluksessa voi olla omalla paikallaan vaikka ei vielä ymmärrä paljoakaan liturgiasta. Vähän kerralla oppii. Näin ainakin toivomme tapahtuvan niiden kohdalla, joille messu on uusi tuttavuus.
Tosiasiassa luulen, että monen mielenkiinto lopahtaa alkuunsa. Jumalanpalveluksissa koettu vieraus on sitä suuruusluokkaa, että kiinnekohtaa ei helposti löydy. Yhteys toisiin kirkossa käyviin ihmisiin olisi siksi tärkeää.
Entä välittyykö messuissamme taju pyhyydestä, armollisuudesta, välittämisestä, inhimillisyydestä, yhteisestä ihmisyydestä, hyvyydestä jne jotka toisivat ihmiset messuun vaikka liturgian koukerot menevät yli ymmärryksen?