Tänään oli 1. sunnuntai pääsiäisestä. Kirkossa oli paljon vieraita muualta, näkövammaisia pitkin hiippakuntaa. Rippikoululaisten ryhmällä oli samalla avustusvuoro palveluksessa. Kaikenlaisen alkusählingin jälkeen messu saatiin alkamaan ja kulkemaan. Jostakin syystä ajatukseni kulki suomalaiseen uskonnollisuuteen. Tein siitä saarnassani karikatyyrin. Pohdiskelin, miksi pääsiäisen ilo ahdistaa meitä, emmekä ole päässeet haudasta ulos. Mikä suomalaista hengellisyyttä oikein kuljettaa? Miksi viihdymme paremmin ristin kuin tyhjän haudan luona?
Rehellisyyden nimissä minun pitäisi tähänkin valittaa ja surkutella, että huono saarna ja huonosti tehty. Mutta sen sijaan sanonkin, että se on ihan jees. Käykää lukemassa.
Kristillinen uskontunnustus puhuu Jumalasta ja Jeesuksen kautta tapahtuneesta lunastuksesta, siksi se tuo toivon näkökulman. Suomalainen kristillisestä toivosta etääntynyt perushengellisyys voidaan tiivistää jonkinlaiseen rumuuden tai raadollisuuden uskontunnustukseen. “Maailma on paha paikka ja eläminen sattuu”
Tai sitten kuule se eläminen ihan oikesti sattuu ja jotkut elävät pahan näköisessä maailmassakin ja se kristillinen ilo tuo siihen ankeaan arkeen vain kalpean toivon kajon. Itse tuskin niin hanakasti ristin ääreen hakeutuisin, jos tämä elämä olisi yhtä ruusuilla tanssimista.
Millan. En halua kieltää kokemustasi tai väittää ollenkaan sitä vastaan. Sillä väite jonka ‘raadollinen uskontunnustus’ esittää on ihan oikea kuva maailmasta. Tarkoitukseni oli vain osoittaa, että ilman uskon näköalaa ja toivoa, jonka se tuo, me olemme todella pimeässä.
Saarnani saattaa olla hieman yksipuolinen. Kyllä siellä ristin luona edelleen on hyvä viivähtää. Eräässä laulussakin lauletaan, että “Ristin luona paras paikka on”. Mutta pitkäperjantai ilman pääsiäistä ei tuo mitään toivoa ihmiselle.
Vähän samanlaisista ajatuksista olen saarnannut eräänä valvomisen sunnuntaina: siniset, punaiset, mustat silmät
http://kotisivu.dnainternet.net/lingtuom/saar0006.htm