Mutkimuksen blogissa oli kirjoitus Mitä kirjahyllysi kertoo? Välittömästi mieleeni tuli pieni tapahtuma eilisestä muistotilaisuudesta. Siunasin siis mummuni hautaan ja kokoonnuimme pienellä porukalla vielä äitini luokse muistelemaan, kahvittelemaan ja juttelemaan.
Adressien joukossa yksi muistovärssy oli Eino Leinoa. Tätini tiesi sanoa, että mummu tykkäsi erityisen paljon Eino Leinosta. Mutta varsinainen asia. Siihen aikaan, kun he olivat koulussa, yksi opettaja vihasi heitä erityisesti, koska olivat mummuni tyttäriä. Sama opettaja ei voinut ymmärtää miksi tädilläni, hänen halveksimallaan oppilaalla, oli niin hieno, pehmeä nahkakantinen, kultareunuksinen Eino Leinon runokirja (tätini oli lukenut siitä jonkin runon koulussa). Hän himoitsi ja hipelöitsi kyseistä kirjaa. Toivottavasti se opettajan retku on saanut ansaitsemansa opetuksen.
Nyt se runokirja on minun hyllyssäni…
Opettajien voimaannuttava tai lamaannuttava vaikutus on yllättävänkin suurta. Toisaalta sen ymmärtää siitä, että opettajat ovat lapselle ensimmäisiä tärkeitä ihmisiä oman perheen ulkopuolella. He vaikuttavat varmaan paljonkin siihen, miten lapsi oppii luottamaan ihmisiin. Lapsi vaistoaa totuuden hyvin pienestä alkaen.
Aika merkittävää on se, että saat yhteyden mummuusi, äitiisi ja tätiisi selailemalla tuota Leinoa. Ja muistelemalla tuota tarinaa.
Opettajien vaikutus on suuri. Olen onnellinen, että minulla kahtena ensimmäisenä vuotena opettajana oli Raili Lanne. Hän oli hyvin sydämellinen ja lapsia rakastava ihminen.
Koitin etsiä, löytyisikö netistä mitään tietoa tästä opettajastani. Ensimmäinen vähäinen tieto ohjasi sivullesi (mm). Luulin sinun kirjoittaneen hänestä jotakin, mutta törmäsinkin omaan kommenttiini kirjoituksessasi http://mutkimus.vuodatus.net/blog/1225310/-77-stubb-ja-vanha-opettaja/:
“Tuli mieleeni, että minun ensimmäinen opettajani oli Koivulan pienessä koulussa Raili Lanne. Hän oli hyväsydäminen ihminen ja piti opettamistaan lapsista. Luonnollisesti rakastuin häneen eka/toka luokalla ja pohdin olisiko minusta hänelle mieheksi. Jouduin kerran 15 minuutin jälki-istuntoon, koska en välitunnilta tullut ajoissa luokkaan kaverin kanssa. Meillä oli pukkitappelu kesken. Jälki-istunnossa opettajamme kuitenkin tarjosi meille jonkun pastillin tai makeisen, jotta meille ei olisi tullut liian paha mieli.”
Tuostapa tuli mieleeni muistotilaisuus, jossa normikaavan mukaan tultin adressien lukemisen kohtaan. Adresseja oli paljon ja lukijoiksi oli valittu kaksi n. 20-vuotiasta vainajan lastenlasta. Hautajaisväki kuunteli hartaana, päät painuksissa, kun nuori miesi luki:
“Tämän olen kirjoittanut, että ette SURISISI.”
Meinasin revetä ääneen nauramaan, mutta onneksi onnistuin viime hetkellä hillitsemään itseni. Mielessäni jo kuulin painuneiden päiden keskeltä voimistuvaa surinaa.
Turun suunnalla kuulemma kuolemantapausten tullessa suristaan. “Surisisiksää jos mää kualisisi.”
Mun kauhein tilanne (nauruvaara) muistotilaisuudessa oli se, kun adressit pyydettiin lukemaan tunnettu koomikkko maisteri Frangen. Siinä sai hammasta purra yhteen ja kättä pitää suunsa edessä ettei hymynväreet olisi tulleet pilaamaan tilanteen herkkyyttä ja arvokkuutta.