Olen alkanut lukea toista Jouko Heikkisen kirjaa: Kuin lintu pesäkolossa. Kristillisen lohdutuksen lähteille, Perussanoma Oy 2007. Heikkinen palauttaa mieleen kirjan alkuluvussa Lutherin Raamatun lukutavan. Se poikkesi luostareiden lukutavasta (lectio-meditatio-oratio- kontemplatio). Luther tiivistää lukutavan kolmeen kohtaan: oratio – meditatio – tentatio.
Lähtökohta Raamatun lukemiseen on rukous sillä vain Jumalan Pyhä Henki tekee sanan meille eläväksi. Ilman Jumalan Henkeä Raamattua ei voi ymmärtää. Rukous Raamatun edellä on kuin ruokarukous, jotta Jumala ruokkisi meidät sanallaan (Muutenhan Raamatun lukeminen olisi kuin kiviä söisi – Pyhä Henki muuttaa kiven leiväksi). Meditaatio ei ole vaipumista ajatusten syvyyksiin. Se on painimista Sanan kanssa. Sen toistuvaa lukemista ja tutkimista. Se on sitä sanan märehtimistä. Tentatio on sanan tulemista lihaksi kristityn elämässä ja arjessa. Vasta koettelemuksissa kasvetaan Jumalan sanaan kiinni. Ahdistusten aalloissa Jumalan sanan lupauksiin tartutaan ja se kestää.
En luultavasti ole väärässä sanoessani, että tämä viimeinen kohta on hukassa tai hakusessa aikamme Sanan selittäjillä. Tarkoitukseni ei ole kehua kuuluvani itse koeteltujen uskonsankareiden joukkoon. Tunustan, että kuulun elämässä silkkihansikkain käsiteltyyn höyhensarjaan. Aavistan kuitenkin, että kysymyksessä lienee asia, jota kuulijan näkökulmasta julistajalta eniten kaivataan. Pappien puheita pidetään tyhjänä puheena niin kauan, kun sieltä puuttuu tämä koettelemusten kautta saatu luottamus Sanan voimaan, että sen varaan voi todella rakentaa elämänsä. Se kestää silloin, kun muu sortuu ja kaikki muu todella sortuu. Puhuja ei vain ohjaa kuulijoita vanhalle sillalle, hän tietää sanoa, että silta myös kestää.
Puhetaitoon tunnetusti kuuluu logos, pathos ja ethos. Koeteltu usko (eli tietää mistä puhuu) on pohjana puheen ethokselle, uskottavuudelle. Jos meillä on kirkossamme saarnan kriisi, se liittyy tähän Raamatun lukemisen viimeiseen kohtaan – tentatioon. Julistus ei ole ulkokohtaista selitystä, vaan lähtee kamppailevasta uskosta – ryvettyneestä sielusta.
Ylipäätänsä saarnoihin kaipaisin raikasta, uudistettua kieltä, joka on nykykuulijaa lähellä. Moni voisi todeta mielessään, että tämä saarnahan koskettaa juuri häntä. Se tulee lähelle.
Liian usein tunnistaa teksteistä kliseet tai fraasit, jotka on sanottu niin monta kertaa. Se on varmaankin sitä ulkokohtaista selitystä?
Hienoa, että sinä kamppailet tämän asian kanssa. Ehkä sinun pitäisi kirjoittaa aiheesta saarna?
Elävä ja raikas kieli on mielestäni myös tärkeä hengellisissä puheissa – asia kerrottava uusin sanoin. Yleensä silloin kun on asiaa, sanat myös löytyvät.
Minun on kuitenkin tyrmättävä ehdotuksesi, että valmistan saarnan tästä aiheesta. Vihonviimeinen saarna on sellainen, jossa pappi selittää seurakunnalle kuinka toisten pappien tulee saarnata. Minun ainakin tekisi mieleni ampua sellaiset saarnaajat. Yhtä vähän on hyötyä siitä partiolaisesta, joka kertoo vaatteensa kastaneille viluisille, kuinka nuotio oikeaoppisesti tehdään – parempi olisi, että hän tekisi sen nuotion poloisille kuin käyttäisi aikaa jaaritteluun. Ravintolassa samoin en tilaa tarjoilijalta reseptiä vaan ruoka-annoksen. Saarnassa ei tarvitse näkyä sitä mekanismia ja prosessia, miten se valmistuu. Eräs tylsimpiä saarna-aloituksia on tämä: “Kun kuukausi sitten sain tehtäväksi saarnata teille, mietin pitkään ja hartaasti, mitä teille sanoisin… luin saarnaoppaita, postilloja ja kommentaareja. En ollut tyytyväinen lukemaani. Perehdyin kreikankieliseen alkutekstiin, paastosin kaksi viikkoa, kunnes…” On ärsyttävää, että mielenkiinto saarnaan yritetään herättää kehumalla itseä.
Hmmm… totta. Ei kuulosta hyvältä saarnan aiheelta sittenkään. Parempi tosiaan näyttää miten nuotio sytytetään kuin kertoa kuinka se sytytetään. Yleensä…
Silti jotain aiheeseen liittyvää voisit kirjoittaa saarnan muotoon. Jokainen ihminen elämässään tulee tuon asian eteen. Kertoako toisille miten itse uskoo vai antaako vain uskonsa näkyä teoissaan. Kertoako ympärilleen kuinka hyvä olisi tehdä hyvää vai vain tehdä sitä hyvää. Työ puhukoon puolestaan? Vai voiko sittenkin puhua jotain työstä?
Hei!
Asian esillä pitäminen on tietysti hyvä. Työstä ja sen haasteista voi puhua ja kirjoittaa. Saarna ei vain ole siihen oikea kanava.