1. Paastonajan sunnuntai oli meillä päivärippikoulun konfirmaatiokirkko. Evankeliumi oli sitä ajatellen aika haastava. Puhuin kiusauksista ja niiden vastustamisesta. Miksi ylipäätään kiusauksia pitää vastustaa? Poikkeuksellisesti (konfirmaatiosaarnan ollessa kyseessä) en sisällyttänyt kovin paljon vitsiä tai huumoria aiheeseen. Aihe puhui toivon mukaan omalla painollaan. Luultavasti kiusaukset ovat sillä tavalla uskonnollisesti keskeinen aihe, että se koskettaa ketä tahansa ihmistä vaikka kristinuskon jutut tuntuisivat vieraalta. Ehkä enemmänkin olisi voinut hyödyntää sitä puolta saarnassa ja miettiä millä tavoin kristillinen syväusko saadaan sitä kautta valaistua.
Saarna löytyy täältä: Kiusaaja yrittää kääntää Jeesuksen rakkauden voiman häntä itseään vastaan.
Mietin, oliko se juttu, mikä minulle nousi mieleen aivan pieni sivuseikka vai ei. Sanon sen kuitenkin.
Kun kerroit saarnasi alussa Jeesuksesta, puhuit Hänestä plussapuolia: ei itsekeskeinen, ei turhamainen, oli myötätuntoinen jne
Oliko Jeesus siis hyvis? Voiko hyvis olla sankari? Onko nykysankareissa aina ripaus pahuutta? Tarvitaanko särmää? Mitä siitä siis saa, jos pystyy vastustamaan kiusauksia? Lällärin maineenko (tai sii joku nykynuorten käyttämä sana…)? Onko uskovan ihmisen elämässä särmää?
Miten selittää, että uskon maailmassa arvot ovat nurin päin? MIten selittää, että särmää sieltäkin löytyy…
Hei!
Ihan mielenkiintoinen ja pohtimisen arvoinen kysymys. Hauska yhtymäkohta myös siten, että juuri torstaina pidin yläkoululaisille päivänavauksen, jossa pohdin esikuvia. Onko nuorilla enää sellaisia esikuvia, jotka antavat esimerkin hyvästä ja oikeasta; jotka pitävät moraalin riman korkealla silloinkin kun siitä ei ole itselle etua vaan enemmän haittaa.
http://puheita.wordpress.com/2011/03/18/miksi-pitaa-tehda-hyvaa/
Näkökulma silti oli kysymykseen eri kuin sinulla. Ovatko hyvikset mamiksia? Pahikset vaikuttavat katu-uskottavimmilta ja mielenkiintoisimmilta. Hyvikset ovat latteita ja yksiulotteisia, ristiriidattomia. Pahikset ovat sillä tavoin tasapainoisempia, että heidän persoonallinen ulottuvuutensa yltää laajemmalle kuin hyviksen – he ovat sinut pimeän puolensa kanssa ja siksi psykologisesti uskottavampia. —- voi olla että jotenkin tällainen kuva tulee näistä kahdesta ihmiskategoriasta. Kristittynä tietysti voisin sanoa, että ei se noin mene. Kysymyksesi tuleekin mielenkiintoiseksi tässä vaiheessa. Miten tehdä hyvä ja oikea mielenkiintoiseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi. Helvettihän se vasta mielenkiintoinen paikka onkin ja taivas niin hoh hoijaa.
Mielikuvat vetävät siihen suuntaan, että hyvikset eivät pärjää elämässä, kovassa maailmassa. Eräässä toisessa saarnassa (viekkaasta taloudenhoitajasta) muistutin, että hyvistenkään eli riparinuorten ei pidä olla sinisilmäisiä. Sanoin että maailma toimii fuskupaskahousun säännöillä. Maailmaa pelataan käännetyin kortein. Hyvikset eivät ole tajunneet tätä.
(Patavitonen ja ristikuningas – http://saarnatuoli.wordpress.com/1vk/10-shell/) Kristittyjen on hyvä tietää miten maailma toimii ja kuinka siinä pärjää. Mutta vääryyttä vastaan ei pidä käydä vääryyden asein.
On vähän noloa, että viittaan omiin puheisiin ja saarnoihin. Tällainen on oikeastaan ärsyttävä piirre ihmisessä. Mutta tämä valitettavasti ei vielä ole sitä särmää.
Minusta tuo viittaaminen vanhaan on jopa suositeltavaa. Siitä saa kokonaisemman kuvan ja selityksen ajattelukuvioistasi.
Jotain tuota samaa ajattelin. Sanoit sen selkeästi:
“Miten tehdä hyvä ja oikea mielenkiintoiseksi ja tavoittelemisen arvoiseksi”
Englannissa aikoinaan eräs brittiopettaja opetti, että maailmassa oikeastaan joka puolella aika samanlaiset asiat ovat hyviä tai pahoja. Erot johtuvat siitä, että niitä arvotetaan eri tavalla. Kysymys on aina siitä, mikä kahdesta asiasta on parempi ja mikä huonompi. Tuota mietin, kun joitain tutkimuksia luin esim nuorten arvoista. “Ei saa pettää” “Pitää olla luotettava” jne.
Thaimaassa huomasin, että nekin, jotka elivät ns epämoraalisesti tavalla tai toisella arvostivat ns moraalisia ihmisiä (vaikka eivät siis itse niin käyttäytyneetkän eivätkä edes pyrkineet siihen). Oletus oli, että uskontoaan noudattavat olisivat jotenkin parempia kuin muut. Jotenkin luin tästä sitä Raamatun opetusta, että laki on ihmisten sydämessä….
Tuo hiljainen ja nöyrä Jeesus ei kyllä sovi tämän hetken ihanteeseen. Vai sopiiko?
Jeesuksessa on onneksi monta ulottuvuutta. Tosin lieneekö tarpeen vaihtaa nöyryyden ihannetta miksikään. Jos se ei kelpaa ajallemme, sen huonompi meidän ajallemme.
Oikea nöyryys ei kuitenkaan ole nöyristelyä. Nöyryys lisäksi on asenne suhteessa Jumalalan. Nöyrä Jumalan edessä ja pelottomuus ihmisten edessä. Siinä on yhdistelmä, jossa on dynamiittia – sellaista latinkia, jota hallitsijatkin pelkäävät (vrt. Johannes Kastaja). Mutta näitäkin esimerkkejä meiltä luultavasti puuttuu. Naispappeuskeskustelussa profiloituneet ‘vastarannankiiskit’ eivät mielestäni ole sellaisia esikuvia, joita tässä ajattelen.