Vuosi vaihtunut

Vuosi 2022 jäi taakse. Olen tavakseni ottanut myös käydä läpi omaa vuottani, sen keskeisiä juttuja kirjallisesti. Mutta olen tehnyt sen bujooni. Koska minulla on tehty näitä kirjalliseen muotoon vuosien varrella, otin valokuvat vuosikatsauksista ja talletin ne yhteen kansioon. Ehkä voisi niitä käydä läpi ja nähdä laajemman kaaren.

Toisaalta, koko bujoiluharrastukseni on aika paljon taaksepäin katsovaa. Kirjoitan päiväkirjaa, siis mennyttä, enemmän kuin katson tulevaan. Aika ajoin tulevaakin tarkkaillaan ja suunnitellaan, mutta se ei ole niin hallitsevaa ja määrätietoista, mihin monet lukemistani elämänhallintaoppaista ohjaavat.

Sellainen tapa sopii kyllä joissakin tilanteissa, kun polkee paikallaan ja haluaa päästä elämässä eteenpäin. Jotenkin tuntuu että voimakas tavoitekeskeisyys elämässä sopii uraohjuksille, joilla on tarve edetä määrätietoisesti uralla ja tavoitteissa eteenpäin. En ole mieltänyt elämää sellaiseksi pelikentäksi.

Loppuvuoden kuitenkin olen pohtinut erilaisia malleja omien muistiinpanojen hallintaan (PKM Personal Knowledge Management). Sellaisia viisauksia tarjoaa mm. Tiago Forte. Kysymys on siis Second Brain systeemin rakentamisesta.

Minun ongelmani kulminoituu siihen, että minulla on jopa kolmen vuosikymmenen ajalta muistiinpanoja alkaen yliopisto-opinnoista ja vanhempiakin. Ne ovat word-dokumentteja. Niiden lukumäärä on luultavastsi kymmenissä tuhansissa. Dokumentit koostuvat puheita ja opetustilanteita varten hankituista materiaaleista, ideoista ja sälästä sekä tietysti työn ohjessa valmistuneista puheista. Suurin osa muistiinpanoista on jossakin sadoista kansioista talletettuna, mutta oikean tiedon löytäminen on melko haastavaa. Käyttämäni tiedostot ovat pääasiassa tekstipitoista.

Tietokoneeni on onneksi iMac. Siinä on tehokas hakukone Spotlight. Aikanani siirryin mac-maailmaan juuri siksi, että tietokone indeksoi kaikki tekstimassojen sisällöt. Spotlight etsii hakusanoilla siis myös tekstien sisältä eikä vain tiedoston nimien mukaan.

Mutta tämäkään ei ole vielä kovin tehokasta. Useimmat dokumentit painuvat unhoon eivätkä nouse sieltä valoon. Silloin kun muistiinpanoa on tehty, sen jatkokäyttöä ei ole ajateltu kovin huolellisesti. En ole muistiinpanoon tehnyt minkäänlaisia meta-merkintöjä. Lähinnä olen pyrkinyt sijoittamaan sen sellaiseen kansioon, mistä voin sen löytää aiheenmukaisia puhetehtäviä valmistellessani. Mutta hyvin monet muistiinpanot ovat sellaisia, että niintä ei voi sijoittaa selvästi johohkin tiettyyn kansioon, koska elävässä elämässä sama ajatus voi toimia niin vihkipuheessa kuin puheessa koululaisille tai eläkeläisille. Nykynuoret yliopistossa hyötyisivät suuresti, jos heitä ohjattaisiin ajattelemaan muistiinpanojensa suhteen sitä, että heidän luoma systeemi pitäisi toimia vielä 30 vuoden päästä. Se toisi näkökulmaa siihen, millä tavoin muistiinpanoja kannattaa tehdä.

Tällä hetkellä olen hienosäätänyt kansiorakennetta. Olen myös joitakin muistiinpanoja tallettanut Applen muisiinpanoihin, siis yksinkertaiseen tekstimuotoon. Uudet ohjelmat joilla voi rakentaa muistiinpanoilleen sellaista rakennetta, että niissä on rinnakkaisviitteitä ja ne ovat aktiivisemmin yhteydessä toisiinsa, ei toimi juurikaan tavallisina word-dokumentteina. Erityisesti kiinnostaa tällä hetkellä Obsidian. Erilaisia muistiinpanojen hallintaohjelmia on paljon muitakin. Olen vähillä tiedoillani koittanut verrata erilaisia systeemejä: Evernote, Notion, OneNote, Roam Research jne. Obsidian tuntuu sopivalta koska

+ kustannuksia ei tule ohjelmasta

+ tiedostoja ei tarvitse viedä pilveen, vaan ne sijaitsevat omalla tietokoneella

Systeemin idea on siinä, että muistiinpanoja linkitetään toisiin muistiinpanoihin ja tätä rakennelmaa voi helposti ylläpitää ja laajentaa. Se tarkoittaa sitä, että yhteyden luomisen jälkeen, muistiinpano ei vain hautaudu jonnkein kansioiden syövereihin, vaan se on kiinni toisissa saman tyyppisissä muistiinpanoissa.

Tällä hetkellä pöytätietokoneeni on niin vanha, että en pysty hyödyntämään tällaisia ohjelmia. Toiseksi minulla on edelleen ne kymmenet tuhannet word-tiedostot jotka eivät olisi osa tätä Obsidian-verkostoa, ainoastaan se, mitä sinne siirretään ja linkitetään.

Kokonaan uudenlaisen muistiinpanotekniikan oppiminen ja hallitseminen vaatisi myös aikaa ja kurinalaisuutta. En tiedä jaksanko nähdä sellaista vaivaa. Palvelisiko se oikeasti työskentelyäni vai tulisiko siinä vain harrastuksenomaisesti rakennettua jonkinlaista massiivista tietoverkkoa (second brain), joka ei kuitenkaan toisi suurta lisäarvoa.

Paljon vaivaa olen nähnyt aikanaan kyllä siinä, että olen siirtänyt puheitani nettiin. Mutta ne ovat valmiita tuotoksia. Kyllä nekin auttavat siinä kun valmistelen uutta. Jos haluan etsiä jonkun aikaisemman saarnani, haen sen aina nettisivultani. Hakeminen sieltä on yksinkertaisesti helpompaa ja nopeampaa.

Viimeisin lisäykseni on sivulle on saarna 1. sunnuntai loppiaisesta. Aiheena Jeesuksen kaste. Innostuin Sefarim Seppälän kirjasta Antiikista Bysanttiin. Hyödynsin ennen kaikkea sen tuoksuja käsittelevästä lukua. Voiko tuoksuilla olla mitään tekemistä aiheen kanssa? Enemmän kuin äkkiseltään arvaa.

poistuuko yksinäisyys

Minulle enää harvoin tulee saarnattavaksi evankeliumia, josta en aikaisemmin olisi saarnannut. Tänään sunnuntaina 4.9.2022 kuitenkin sellainen tuli. Tietenkään minulla ei ollut kunnolla aikaa sen valmistamisen kanssa. Keskiviikkona oli toimituskeskusteluja, Torstaina piispa vieraili seurakunnassa, perjantaina valmistelin lauantain hautausta ja vihkimistä ja vasta lauantaina iltapäivällä viiden aikaan pääsin kotiin saarnaa valmistamaan. Yllätyin, että siihen ei ajattelun ja työstämisen pohjaksi ollut mitään vanhaa saarnaa. Vastoin totunnaisia toimintaperiaatteitani kurkkasin mitä Digipostillassa siitä sanottiin. Seppo Häkkisen saarna tuntui hyvältä. Seppo Apajalahden konfirmaatiosaarnaakin katsoin. Se oli hyvin rakennettu, mutta oma saarnani lähti kulkemaan toisenlaista polkua pitkin. Myöhään illalla huomasin käyttäneeni pyhän evankeliumia yhdessä radiojumalanpalveluksessa vuodelta 2008. Otin siitä pitkän lainauksaen saarnaani, mutta sen rakennetta kahdesta Jeesuksen huokauksesta en käyttänyt. Joitakin kirjoja illalla ja sunnuntaina aamulla vielä selailin. Novum sarjan evankeliumin kohtaa katsoin, samoin IRT:n artikkelia sairaudesta ja synagoogasta. Timo Veijolan ihmisenä maailmassa käväisi kädessäni.

Saarnan peruselementeiksi tuli se, minkä Seppo Häkkinen saarnassaan otti esiin. Sairaus eristi muista ihmisistä. Jeesus poisti esteitä. Piispa Häkkinen saarnasi hienosti lapsille syrjään joutumisesta, että kukaan ei halua olla varakaveri. Minä etsin saarnaan toisenlaisen taustan.

Palautin mieleeni Helen Kellerin tarinan ja pohdin sen hyödyntämistä saarnassa, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja vain omassa maailmassaan, mitä se on kun tuo eristyneisyys murtuu. Helen Keller jäi pois saarnasta, vaikka hieno tarina onkin.

En ollut tyytyväinen aamulla siihen, mihin päädyin saarnassa. Minulla alkoi elää lopulta näkökulma sometodellisuuden maailmasta. Meillä on monenlaista laitetta yhteydenpitoon ja silti kärsimme yksinäisyydestä. Mutta riittääkö pelkästään se, että ihmiset puhuvat toisilleen, samalla kun suhde taivaaseen on hiljainen? Jos olisin löytänyt varsinaisen asiani saarnaan aikaisemmin, saarnan alkuosa olisi ehkä ollut toisenlainen, mutta nyt mentiin tällä.

Calabria kesäkuu 2022

Calabria on Etelä-Italian saappaankärjessä oleva maakunta. Calabria on melko uusi matkustuskohde suomalaisille. Turismi ei ole vielä täysin muuttanut seudun luonnetta. Varautua saa myös siihen, että monikaan ei puhu englantia. Calabriasta sanotaan, että se on Italian köyhintä seutua. Hylätyt talot ja autiot pihat on hyvin tavallinen näky siellä, samoin rähjäisyys ja roskaisuuskin. Ruokakauppoja ei ollut paljon eikä niiden valikoima suurta (pastaa lukuun ottamatta).

Siellä on kirkkaat vedet, lämmin ilma, rinteeseen rakennetut kaupungit. Talot vieri vieressä ja kiinni toisissaan. Kapeita kujia portaineen. Hienoja maisemia ja tietysti italialaista ruokaa. Paikallinen ruokailu rytmittyy hyvin toisella tavalla kuin Suomessa. Emme lähteneet viikon tähden sekoittamaan omaa ruokarytmiä. Siksi myöhäisen illan päivällispöydät jäivät kokematta. Sanoinko, että siellä on kauniin kirkkaat vedet. Meduusayllätys voi pistoksellaan viedä iloa rannan pulikoimisesta. Onneksi rantavahdeilla on kokemus ja apu tähän tilanteeseen.

Meidän hotellimme oli Tropeassa, mikä oli kävelymatkan päässä keskustasta. Tropean näköalapaikalta on kuva myös sen kuuluisimmasta nähtävyydestä, Santa Maria dell’Isolan kirkosta kukkulan päällä. Kävimme siellä ylhäällä kirkkoon tutustumassa sekä sen takana olevassa puutarhassa.

Teimme pari laajempaa retkeä ympäristöön. Ensin Pizzoon ja matkan varrella kallioluolaan louhittuun kirkkoon, Chiesetta di Piedigrotta, jossa oli paljon patsaita. Tarinan mukaan 1600-luvun lopulla myrskystä pelastuneet merimiehet lupasivat rakentaa kappelin sille paikalle, jonne he pelastuivat. Myöhemmin kappelia on laajennettu kirkoksi. Se oli mielenkiintoinen näky. Kallioon louhittu kirkko patsaineen saa mielen syvissä kerroksissa liikahduksia aikaan. Se puhuttelee tiedostamatonta puolta itsessä. Paikassa oli samaa puhuttelevuutta kuin Kreetan tippukiviluolan pienessä kirkossa. Pizzon kaupunki oli kaunis ja kuvauksellinen paikka. Pizzossa pysähdyimme syömään kuuluisaa tartufo-jäätelöä. Minun valintani oli pistaasipähkinä. Italiassa jäätelöt ovat pehmeämpiä kuin Suomessa ja jäätelöbaareissa valikoimia on runsas.

Toinen retki oli alueen isoimpaan kaupunkiin Reggio Calabriaan. Pikaisessa tutustumisessa mieleen jäi rantabulevardin valtavat puut lonkeroisine juurineen. Kävimme Neitsyt Marian taivaaseenastumisen katedraalissa. Kirkon nimi tuli esille myös kirkon oveen veistetystä kuvakollaasista. Alueen suurinta kaupunkia mielenkiintoisempi oli kuitenkin paluumatkalla tutustuminen pieneen Scillan kalastajakylään. Sitä kutsutaan Calabrian Venetsiaksi. Siellä kadut ovat kapeita ja sokkeloisia. Ne polveilevat rinnettä edes takaisin ja tekevät jyrkkiä mutkia. Kylä on rakennettu aivan meren rantaan ja vähän sen päällekin. Kävimme ensin kirkossa, joka oli omistettu tahrattomalle pyhälle neitsyt Marialle. Siellä oli kaunis alttariseinä. Maisemat ja kadut ovat valokuvauksellisia. Scillan linnassa emme käyneet, vaan lyhyen vierailun ajan kävelimme sen kaduilla ja aistimme maisemaa.

Vaikka Calabrian kylät ja kaupungit eivät ole ahdettu turistirysiä täyteen, nämäkin paikat elävät silti vahvasti turismista. Lomakuukaudet ovat siellä vilkkaita ja matkamuistomyymälöitä on paljon.

Kesäkuun loppu vuonna 2022 oli kuuma siellä kuten Suomessakin. Koitin varjella itseäni auringolta, mutta täysin vailla palovammoja en jäänyt. Yli 30 lämpöastetta viikon jokaisena päivänä oli vaalealle suomalaiselle haaste. Siksi alkusyksy voisi olla hieman armollisempi iholle.

Tunnustamisen kynnys

Tunnustautumisen kynnys

Suomessa on paljon kristittyjä. Mutta kuka oikeasti tunnustautuu kristityksi? Onko tunnustautumisen kynnys siihen Suomessa liian korkea.

Luulen, että tavalliselle kirkon jäsenelle on tähän kaksi isoa kynnystä. Ensinnäkin pitäisi tuntea olevansa jollakin tavalla erityisen uskonnollinen ja toiseksi pitäisi tunnustaa tuntevansa olevan syntinen.

Tämä jälkimmäinen on ihmisille ehkä vielä isompi ongelma kuin ensimmäinen. Jumalaan voi sanoa uskovansa ilman, että siitä seuraa isompia ongelmia, että sukulaiset ja työkaverit alkaa karttaa sinua.

Mutta syntiseksi tunnustautuminen on ihan eri asia. Koska usko voi olla älyllinen ja hieman etäinen asia, mutta synti tulee lähelle. Se on konkretiaa ei teoreettista. Siinä annan kuvauksen itsestäni: olen epäonnistunut, että minussa on jotakin pahaa. Kysymys ei ole enää jostakin itseni ulkopuolisesta asiasta, johon uskon.

Lisäksi – tänä päivänä ihmisten tapa ymmärtää tavallisia kristillisiä sanoja on irronnut siitä, mitä niillä on takavuosina tarkoitettu sanoa. Puhe synnistä koetaan hyvin vaikeana.

Jouduin tätä asiaa pohtimaan viime jumalanpalveluksessa. Siellä oli rippikoululaisia mukana. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on alussa synnintunnustus, johon papin alkusanat johdattelevat.

Mietin, minkälaisen mielenmaiseman kristinuskosta haluan heille luoda. Minkälaiseksi kristityksi haluan heitä ohjata?

En halunnut korostaa sitä, että heidän pitäisi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, minkä synnistä puhuminen helposti voisi saada aikaan. En halunnut painaa heitä alas ja kasvattaa masentuneita kristittyjä.

Halusin sen sijaan, että ilo, rakkaus, armo, hyvyys, olisi niitä asioita, mitkä jäisivät heidän muistiinsa, kun he lähtevät kotiin.

Aiheena oli ansioton rakkaus. Sanoin, että

– Siinä on toisaalta kokemus Jumalasta, hänen rajattomasta hyvyydestä ja rakkaudesta.

Samalla siinä on kokemus omasta itsestä, mikä ei ole tuon hyvyyden arvoinen. Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut vastoin hänen tahtoaan. Hän jolla on kaikki valta, jolle joudun tekemään tilin elämästäni, joka voisi tuomita minut, ei tuomitsekaan vaan rakastaa ja armahtaa.

Tuo armo tekee meistä kauniita ja arvokkaita.

Siksi uskallamme rohkeasti katsoa myös omaan pimeyteemme ja tuoda se Jumalan eteen, koska tiedämme, että silloinkaan hän ei hylkää meitä vaan rakastaa. Jumalan rakkaus on paljon vahvempi kuin mikään paha, mitä itsestäni löydän.

Näin halusin kiinnittää heitä enemmän Jumalan rakkauteen kuin omiin synteihin.

Nuorille tulee eteen niitä hetkiä, jolloin elämä opettaa heitä ja he kokemuksen kautta tajuavat tehneensä väärin. Mutta ei ole hyvä, että heitä kasvatetaan kiinni häpeään; että he tuntisivat olevansa huonoja. Häpeä on huono kasvualusta yhtään mihinkään.

Sanoilla on merkitystä – mutta vielä merkittävämpää on se, millä tavoin me kohtaamme nuoret ja ihmiset ylipäätään.

Armo tulee parhaiten tunnetuksi niissä tilanteissa, missä ihminen hyväksytään omana itsenään; missä hänet nähdään ja otetaan vastaan.

Jos muistelet omaa historiaasi, niin luulen, että kaikkein parhaat muistikuvat sinulla on ihmisistä, jotka olivat sinua kohtaan hyviä ja ystävällisiä.

Miksi siis, me emme voisi olla juuri niitä ihmisiä toisille. Se ei ensi alkuun tarvitse yleensä muuta kuin ystävällisen katseen ja hymyn.

* *

Tämä oli käsikirjoitus life fb -hartauteen

Muutama lisäys sivuille

Pari saarnaa taas lisätty Saarnatuoliblogiin: Kynttilänpäivän saarna ja 4. sunnuntai loppiaisesta. Ja luultavasti moni muukin. Niitä ei täällä useinkaan tule maininneeksi. Myös Hautausten blogiin ja Pieniä puheita blogiin on lisätty materiaalia. Puheisiin hartauskirjoituksia, mutta viimeksi tosin facebookhartauden teksti. En linkittänyt itse videota. Juuri muualle ei tekstejä tulekaan. Hautauksia on ollut paljon Harjavallassa.

Nyt kun korona yli kahden vuoden jälkeen alkaa helpottaa (toivottavasti) on hämmentävää alkaa kaikkea uudestaan.

Joulua kohti

Hyvää joulun odotuksen ja valmistautumisen aikaa. Seurakunnan työntekijöille adventtiaika on vilkasta puuhaa. Ihmisille jouluna kokoontuminen yhteen ja ystävyyden sekä ystävällisyyden osoittaminen on tärkeää. Arkisessa ja kiireisessä elämässä joulu on juuri sitä aikaa, jolloin huomataan paremmin läheiset ihmiset. Se on tärkeä asia. Tärkeää olisi toki huomata läheiset pitkin vuotta. Mutta edes jouluna on hyvä muistuttaa itselle, että me tarvitsemme toisiamme. Ja kun sen tietää, jouluna on se myös viimeistään osoitettava. Annettava näin toiselle arvostusta. Siinä mielessä ne pienet joululahjat ovat tärkeämpiä kuin raha, mikä lahjaan kuluu. Tunnustan ettein itse ole paras esimerkki tässä asiassa. Muistutan siis itseänikin.

Minun lahjani lukijoille ovat tekstejä ja sanoja. Siksi ohjaan teitä joulun valmisteluissa joulusivuston ääreen -> Jouluaika niminen sivusto pitää sisällään jouluun ja sen valmisteluun liittyviä puheita ja saarnoja, jopa jonkun kuvaelman. Se on siis materiaalipankki ennen kaikkea toisille seurakunnan työntekijöille. Nämä joulujutut ovat siis vain minun tekemiä joulupuheita virkavuosieni varrelta. Mikäli ovat liian tylsiä, niin Digipostillasta löytyy monen muunkin papin adventti- ja joulusaarnoja

Toivon joulun valmisteluihin sieltä sinulle vinkkiä ja helpotusta. Hyvää joulun odottamisen aikaa!

Rohkaisen kaikkia lukijota ohjaamaan polkuaan tänä jouluna myös kirkkoon.