Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Mikäli haluat päästä lukemaan suojattuja blogeja, tutustu tähän sivuun.

Mainokset

Olemme lomalla käyneet parissa kivassa kesäkahvilassa. Toinen on Reposaaressa: Tyrniä ja tyrskyjä pop up cafe  http://www.maku.fi/blogit/tyrnia-ja-tyrskyja/tyrnia-ja-tyrskyja-pop-cafe. Pieni kesäkahvila on samalla pieni nostalgiamatka kadonneeseen aikaan. Reposaari on muutenkin kaunis ja historiaa henkivä paikka. Sinne on mukava tehdä maisemamatka silloin tällöin. Kahvila sopii miljööseen hyvin.

Toinen kahvila oli erityisen viehättävä sekin. Se löytyy Kokemäeltä: Kahvila Kaneli https://www.facebook.com/kahvilakaneli/. Erityistä tässä paikassa on se, että Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille on kuvattu siellä (https://fi.wikipedia.org/wiki/Postia_pappi_Jaakobille). Elokuvassa vanhana pappilana esiintynyt rakennus toimii kesäkahvilana. Oli sykähdyttävää olla siinä salissa, jossa tuo ekokuva oli syntynyt ja keskustelut käyty. Talon huoneet olivat kahvilan asiakkaiden käytössä. Kesällä toki kahvittelijat haluavat olla pihalla tai kuistilla ja käydä kahvn jälkeen muuten vain kävelemässä ison talon huoneissa. Paikka on kotoani vain 15 kilometrin päässä. Kävimme kummassakin kahvilassa ensimmäistä kertaa.

Kahvilakäynti perheen kanssa on piristävä hetki päivässä. Nämä kahvilat eivät ole vain kahviloita. Niissä on iso annos tarinaa ja tunnelmaa. Siis kysymyksessä on kokonaisvaltainen elämys. Sitä satunnaiset kulkijat arvostavat ja hakevat. Kahvilanpitäjät selvästikään eivät tee vain bisnestä. Epäilemättä haluavat välittää muutakin kahvin ohella. Parasta siksi on, jos kahvittelijalla ei ole kiire minnekään. Kahvitauko on muutenkin hetki, jossa aika saa pysähtyä.

Reposaaren paikasta ei huomannut ottaa valokuvia. Linkki ohjaa kuitenkin paikan päälle. Jälkimmäisestä muutama kuva.

 

Olimme lyhyellä perhelomalla Pariisissa. Teimme sen Ikaalisten matkatoimiston kautta. Koska  Pariisi on iso ja vierailuaikamme oli vähäinen ja myös sateinen, se tarkoitti valintoja. Edes kaikkea ”pakko kokea Pariissa” ei voitu mahduttaa mukaan. Seuraava valokuvasarja kertoo jotakin reissustamme, siitä mitä koimme ja mitä jäi kokematta.

 

 

 

 

 

Näyttökuva 2017-03-26 kello 10.07.53

Jotakin muuta

Töiden ja haasteiden puristuksessa tarvitsen välillä jonkinlaista irtiottoa. Lyhyt ja tehokas irtiotto minulla on takavuosina ollut osallistuminen Runotorstain haasteeseen. Se on jonkinlaista terapiaa ja sanoilla leikkimistä. Se on jotakin muuta. Se on myös vapautta. Vaikka tekeleet eivät ole kummoisia, se ei haittaa. Tarkoitus ei ole tuottaa Runoutta isolla alkukirjaimella. Tarkoitukseni on hengähtää antaa pääkopassa tilaa leikille, jotta vanne ei alkaisi liikaa kiristää. Niin kuin kaikissa muissakin blogeissa keskeneräisyys, kömpelyys ja amatöörimäisyys pistää silmään. Jos kirjoitukseni ei olekaan runoudelle kunniaksi, niin seurakuntalaisiani kohtaan ne tekevät minut lempeämmäksi. Luulisin, että siinä saavutettu tavoite on suurempi kuin runoudelle tuottamani kärsimys.

Kiinnostavan ihmisen käsikirja

David Gillespie & Mark Warren 2014 Atena

How to be interesting

Suom. Aura Nurmi

WP_20160514_001.jpg

Perinteisellä suomalaisella ajattelulla tulee mieleen kirjasta tokaisu: ”Onpa itsekeskeinen lähtökohta kirjalla. Eikö riitä, että ihminen on, mitä on ilman, että yrittää keinotekoisesti saada jonkinlaista kiinnostavan ihmisen auraa ympärilleen.” Aivan.  Kysymys onkin enemmän peilistä. Sinä ilmeisesti olet jo kiinnostava, mutta tiedostatko mikä sinussa on kiinnostavaa, mistä aineksista se tulee? Milloin kiinnostus katoaa? Onko ihmiselle eduksi, että hän on kiinnostava? Kumman seurassa viihdyt paremmin: ihmisen, joka on kiinnostava vai pitkäveteinen? Samat kysymykset voi esittää papille hänen työssään. Minkälaista saarnaa kuuntelet mieluummin: kiinnostavaa vai tylsää. Onko evankeliumille eduksi, että se kiinnostaa. Minkälaisen papin seurakuntalaiset haluavat heidän tärkeisiin toimituksiin: kiinnostavan vai tylsän? Kirja on lukemisen arvoinen. Se saattaa olla jopa kiinnostava?

 

Miksi toisten ihmisten seuraan hakeudutaan? He ovat kiinnostavia. Minkälainen ihminen sinusta on kiinnostava? Mikä sinua kiinnostaa toisissa ihmisissä? Ovatko he jotenkin parempia kuin muut? Ehkä eivät ammatissaan kollegoitaan parempia, mutta usein kiinnostava ihminen tietää ja tuntee myös työhönsä liittyvät asiat ja osaa niistä keskustella. Se tekee hänestä kiinnostavan. Hän tietää asioita ja osaa kertoa niistä.

Minä olen utelias ja kiinnostun asioista. Tämä kirja ilahduttaa minua, koska se kannustaa myös uteliaisuuteen.

Lyhin tie kiinnostavuuteen on kiinnostua muista. Ei sen kummempaa. Kirjassa ei varsinaisesti ole kenellekään mitään uutta. Asiat ovat entuudestaan tuttuja. Mutta niiden ääreen on aika ajoin hyvä pysähtyä ja huomata ne uudestaan. Gillespie ja Warren nostavat esille neljä asiaa, mitkä tekevät ihmisestä kiinnostavan.

  • Tunne itsesi. Hyvä itsetuntemus on tarpeellinen kaikessa vuorovaikutuksessa.
  • Ole kiinnostunut – kiinnostava ihminen on kiinnostunut toisista ja kuuntelee heitä.
  • Ole tiedonhaluinen – uteliaisuus, kyseleminen, tiedonjano
  • Ole oma itsesi – mikä on sinun tarinasi? Minkälainen tarina sinä olet?

Kutakin näkökulmaa luodataan usealla tavoin ja esimerkkejä kertoen.- Nuo neljä kohtaa voi luonnollisesti laittaa kahteen, jos haluaa. Utelias ja tiedonhaluinen ihminen (3) on kiinnostunut muista ihmisistä ja mielellään kuuntelee heitä, antaa heidän kertoa tarinaansa (2).  Kun ihmisellä on hyvä itsetuntemus (1), hän arvostaa itseään ja osaa olla oma itsensä niin että saa parhaan itsestään esiin (4).

Kirja nostaa esiin kysymyksiä. Sitä voi lukea erilaisista lähtökohdista ja esittää itselleen lisäkysymyksiä. Esimerkiksi juuri mitä tämä tarkoittaa papin näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa johtajan näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa viestijän näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa henkilöbrändin näkökulmasta?

Kirjassa oli henkilöbrändiin mielenkiintoinen tiivistelmä: Sinun brändisi on se, mitä ihmiset sinusta puhuvat, kun et ole paikalla. Tässä tapauksessa se tarkoittaa vähän samaa asiaa kuin maine. Papin kohdalla se on myös sama kuin uskottavuus. Papin on rakennettava (tiedostamattaankin) omaa brändiään, mainettaan tai uskottavuuttaan. Se vaikuttaa viestin perillemenoon. Aristoteleen retoriikassa kysymykseen, miten saada kuulijat vakuuttumaan, esitetään kolmijako: ethos, pathos, logos. Näistä ethos on se, mitä puhujasta ihmisenä ajatellaan; onko hän sellainen ihminen jota kannattaa kuunnella, minkälainen on hänen karismansa. Maineensa menettänyt ihminen ei silti välttämättä ole menettänyt kiinnostavuuttaan ehkei edes uskottavuuttaan puhujana – mutta aivan varmasti se siihen vaikuttaa.

Itse asiassa Kiinnostavan ihmisen kirja taitaakin kuulua hyllyssäni retoriikan kirjojen viereen, vaikka takakannen mukainen luokitus on 14.4 – persoonallisuuden psykologia.

En ole koskaan pelannut golfia. Minigolfia ei luonnollisesti oteta lukuun. Voi olla että laji ja minä emme koskaan kohtaakaan. Siitä WP_20160502_001huolimatta oli mukava lukea tämä pikkukirja. James Patterson ja Peter de Jonge Ihme 17. viheriöllä. Sain kirjan lainaksi saatesanojen kanssa. Tämä ei ole se maailman paras kirja, mutta niiden kirjojen joukossa mitkä luettava ennen kuolemaa: eli mieluusti pian, koska sitähän ei koskaan tiedä. Kirja ehti odottaa hyllyssä tovin, mutta kun alkuun pääsi, sitä ei viitsinyt laskea pois. Kirjaa oli helppo ja nopea lukea minunkin, joka olen yleensä aika hidas lukemaan. Kieltämättä sitä ihmettä kirjan äärellä odotettiin. Odotus oli lukijalle luotu hyvin yksinkertaisella tavalla. Kirjan nimi on Ihme 17. viheriöllä. Kirjan kertoja puhuu siitä ihmeestä, joten sitä ihmettä odottaa ja sivut kahlaa nopeasti päästäkseen kyseiselle ihme-viheriölle.

Tarina oli keski-ikäisestä itseään etsivästä miehestä, joka tekee ison elämänmuutoksen, siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan uskonut tapahtuvan. Mainoslauseiden nikkari Trais McKinley oli pitkään ehkä aina inhonnut omaa työtään. Mutta kuuliaisesti hän hoiti hommansa, kunnes 23 työvuoden jälkeen sai kuulla, että työt päättyivät. Vaimonsa ja perheensä lisäksi hän rakasti oikeastaan vain Golfia, jota hänen ukkinsa oli opettanut Travisin rakastamaan. Ei hän siinä tosin kummoisesti menestynyt. Mutta yllättäen eräänä joulupäivänä peli alkoikin sujua – minkä seurauksena ajantaju katosi ja hän myöhästyi vuoden tärkeimmältä yhteiseltä aterialta. Vaikutti vähän siltä, että hän oli myöhästynyt elämän junasta ja nyt olisi aika hypätä kyytiin. Potkut työpaikalta laittoivat palikoita uuteen asentoon ja hän pyrki ammattigolfariksi. Vaimo on ottamassa eroa miehestään. Rakkaudesta oli hädin tuskin rippeet enää jäljellä. Hänen seuraansa liittyy Earl Fielder. Hänen opastuksellaan Travis saavuttaa golfissa suurimman turnausvoiton. Löydettyään itsensä ja lyöntinsä – uskonsa itseen, hän lopulta kokee suurimman ihmeensä kyseisellä viheriöllä.

Tämäntapaisia miehen ”matkaoppaita” elämään, jossa syvemmälle salaisuuksiin jokin vanhempi viisas johdattaa, on muitakin. Sellainen on myös Kerro minulle Zorbas. Kirja Luottamustehtävä (Trustee from the toolroom), minkä hiljattain myös luin on samantapainen. Luonnollisesti sitä joutuu kysymään itseltään oman elämänsä valintojen äärellä, olenko jämähtänyt paikoilleni. Onko tässä kaikki. Olenko seurannut unelmiani vai olenko ne kuopannut ja samalla ison osan itseäni. Kenenkään elämä ei mene kuin elokuvissa – silti voi kysyä, mikä on minun viheriöni, mikä on se elämän areena, jossa annan luovuuteni. Papin työmaassa luovaa työmaata riittää. Ja kieltämättä se on yksi antoisin piirre tässä tehtävässä. Mutta Travisin lailla pallo voi lentää pahasti pieleen, onnen ohi, jos ei osaa katsoa tarpeeksi lähelle.

Mainittakoon vielä, että tänään yksillä syntymäpäivillä tapasin ikonimaalausta opettavan miehen. Ikonin maalaaminen on rukousta. Ehkä siinä voisi olla omaa rukouselämääni syventävä polku – oppia ikonimaalariksi.

*     *     *

Luulin, että olin laittanut tänne jo pikku jutun edellä mainitsemastani kirjasta Nevil Shute Trustee:

Luottamustehtävä

Nevil Shute Trustee from the toolroom

Saadessani lainaksi kirjan luottamustehtävä, minulla oli jo alustava käsitys tarinan luonteesta. Eräälle tuntemalleni henkilölle juuri tämä kirja on erityinen.

Luin kirjan nopeahkosti. Se on helppolukuinen, saattaa ollakin enemmän viihderomaanin oloinen teos kuin suurten taitajien mestariteokset. Siksi jäinkin miettimään sitä, mikä teki tästä kirjasta erityisen.

Kirjan tarina on omalla tavalla mielenkiintoinen. Hyvästä ammatistaan luopunut mies Keith Stewart on jättäytynyt harrastuksensa pariin. Se on vienyt hänen koko elämänsä. Hän rakentaa taidokkaita koneiden pienoismalleja, jotka toimivat aitojen tavalla. Lisäksi hän kirjoittaa erääseen harrastelehteen alan harrastajille teko-ohjeita koneiden rakentamiseksi. Näillä lehdestä saamillaan tuloilla hän elelee vaimonsa kanssa. Tai hänen vaimonsa joutui menemään töihin, jotta säästäväisesti tulivat toimeen.

Miehen sisar on päässyt hyvään avioliittoon ikään kuin luokkansa yli. Hän elää meriupseerin puolisona varakasta elämää. Heillä on yksi lapsi, jonka he tuovat Keith Stewartille hoitoon kun lähtevät pitkälle merimatkalle toiselle puolelle maailmaa asettuakseen sinne asumaan. Tarkoitus oli sellainen, että tytär lentäisi sinne myöhemmin. Lain määräysten mukaan maasta sai kuljettaa vain rajallisen määrän varallisuutta pois. Heillä oli paljon rahaa, jonka he olivat muuttaneet timanteiksi. Timantit kätkettiin laivan runkoon ja salakuljetettiin maasta pois. Kaikki olisi onnistunut suunnitelmien mukaan, mutta he joutuivat kohtalokkaaseen myrskyyn ja menehtyivät jossakin Tahitin tienoolla.

Siellä on myös heidän koko omaisuutensa timanteissa pienessä rasiassa. Se omaisuus tarvittaisiin hoitoon jääneen tyttären kasvattamiseen, joka on timanttien laillinen perijä.

Keith, joka ei ole koskaan käynyt Englantia pidemmällä, päättää lähteä ilman tarkkaa suunnitelmaa hakemaan timantteja. Rahaa tuohon matkaan hänellä ei juuri ole. Mutta hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka ovat lukeneet hänen artikkeleitaan ja ohjeitaan pienoismallien rakentamisesta. Onnella ja heidän avulla hän pääsee perille.

Kirja on sympaattinen. Omalla alallaan arvostettu henkilö ja kuitenkin vailla isompaa vaikutusvaltaa lähtee seikkailuun, mikä ei näyttänyt ollenkaan mahdolliselta. Luottamus ja hyväntahtoisuus oli se, mikä auttoi häntä eteenpäin.

Kirja on tehty tekniikan nälkäisille. Monia yksityiskohtia eri koneista selvitetään matkan varrella. Mitenkään mullistava lukukokemus ei ole, mutta hauskaa ajanvietettä. Minusta on hauskaa, että kyseinen kirja on jollekin tärkeä.

 

(Juttu kirjasta Luottamustehtävä on kirjoitettu 8.11.2015)

 

 

Rukouksesta

WP_20160501_002.jpgKoska saarnavuoroni osui rukoussunnuntaille, luin Paula Tuomikosken pienen kirjan Rukouksesta. Kirja on Valamon luostarin julkaisuja vuodelta 1985. Paula kirjoittaa rukouksesta ja siitä, mitä aivoissa tapahtuu rukoillessa. Häntä kiinnostaa erityisesti ns. Jeesuksen rukouksen (Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) harjoituksen muovaama aivotoiminta. Kirja on yleistajuinen ja helppolukuinen. Kirjassa oli mielenkiintoisia näkökulmia.

Saarnaa ajatellen en tosin paljon virikkeitä tästä saanut. (Saarnan alku lähti liikkeelle kirjan innoittamana, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa) Paulan kuvaama rukousperinne on luterilaisille melko vieras, jos tosin erittäin kiinnostava.

Jeesuksen rukouksessa mainittua rukouslausetta toistetaan tietoisesti satoja ja tuhansia kertoa – aina uudestaan ja uudestaan. Vuosien kurinalaisen harjoituksen tuloksena rukous alkaa siirtyä aivojen kuorikerroksista aivojen syvemmille tasoille. Tätä matkaa Paula kuvaa ja valottaa eri tavoin. Kovin vakavaa ja pitkälle menevää harjoitusta Suomessa varmaankaan pysty toteuttamaan. Tässä kilvoittelussa tarvitaan kokeneempi ohjaaja. Sellaisia ei taida olla tarjolla. Sellaisia ei ollut koko Venäjälläkään silloin kun ”Vaeltajan kertomusten” vaeltaja etsi opettajaa sille, miten rukoilla jatkuvasti. Hän kiersi ympäri Venäjää eikä monia rukouksen taitajia löytänyt.

Paulan kirja kuitenkin innostaa rukoilijaa ja herättelee kilvoittelemaan rukouselämässään. Pahaa pelkään, että luterilaisessa maailmassa olemme menettäneet kestävän rukouksen. Rukoilijoita löytyy enää vain joistakin herätysliikkeistä ja vapaista suunista. Rukous on kirkossamme käynyt hyvin ohueksi (tai sitten puhun vain omasta puolestani). Ehkä kysymys on siitä, että me emme enää tiedä miten tulee rukoilla. Mitä tehdä? Ei muuta kuin reppu selkään ja sinne mukaan korppupussi, Raamattu ja Filokalia ja sitten kiertämään.

Paula Tuomikoski on kirjottanut kirjan siis 1985. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä eikä mitään tietoa kirjoittajasta. Olisi mukavaa, jos hän (tai joku muu asiantuntija) päivittäisi kirjaa uusimman ajantasaisen tiedon tasalle. Luultavasti 30 vuotta on tuonut jotakin lisää myös aivotutkimukseen.