Feeds:
Artikkelit
Kommentit

Mikäli haluat päästä lukemaan suojattuja blogeja, tutustu tähän sivuun.

Kiinnostavan ihmisen käsikirja

David Gillespie & Mark Warren 2014 Atena

How to be interesting

Suom. Aura Nurmi

WP_20160514_001.jpg

Perinteisellä suomalaisella ajattelulla tulee mieleen kirjasta tokaisu: ”Onpa itsekeskeinen lähtökohta kirjalla. Eikö riitä, että ihminen on, mitä on ilman, että yrittää keinotekoisesti saada jonkinlaista kiinnostavan ihmisen auraa ympärilleen.” Aivan.  Kysymys onkin enemmän peilistä. Sinä ilmeisesti olet jo kiinnostava, mutta tiedostatko mikä sinussa on kiinnostavaa, mistä aineksista se tulee? Milloin kiinnostus katoaa? Onko ihmiselle eduksi, että hän on kiinnostava? Kumman seurassa viihdyt paremmin: ihmisen, joka on kiinnostava vai pitkäveteinen? Samat kysymykset voi esittää papille hänen työssään. Minkälaista saarnaa kuuntelet mieluummin: kiinnostavaa vai tylsää. Onko evankeliumille eduksi, että se kiinnostaa. Minkälaisen papin seurakuntalaiset haluavat heidän tärkeisiin toimituksiin: kiinnostavan vai tylsän? Kirja on lukemisen arvoinen. Se saattaa olla jopa kiinnostava?

 

Miksi toisten ihmisten seuraan hakeudutaan? He ovat kiinnostavia. Minkälainen ihminen sinusta on kiinnostava? Mikä sinua kiinnostaa toisissa ihmisissä? Ovatko he jotenkin parempia kuin muut? Ehkä eivät ammatissaan kollegoitaan parempia, mutta usein kiinnostava ihminen tietää ja tuntee myös työhönsä liittyvät asiat ja osaa niistä keskustella. Se tekee hänestä kiinnostavan. Hän tietää asioita ja osaa kertoa niistä.

Minä olen utelias ja kiinnostun asioista. Tämä kirja ilahduttaa minua, koska se kannustaa myös uteliaisuuteen.

Lyhin tie kiinnostavuuteen on kiinnostua muista. Ei sen kummempaa. Kirjassa ei varsinaisesti ole kenellekään mitään uutta. Asiat ovat entuudestaan tuttuja. Mutta niiden ääreen on aika ajoin hyvä pysähtyä ja huomata ne uudestaan. Gillespie ja Warren nostavat esille neljä asiaa, mitkä tekevät ihmisestä kiinnostavan.

  • Tunne itsesi. Hyvä itsetuntemus on tarpeellinen kaikessa vuorovaikutuksessa.
  • Ole kiinnostunut – kiinnostava ihminen on kiinnostunut toisista ja kuuntelee heitä.
  • Ole tiedonhaluinen – uteliaisuus, kyseleminen, tiedonjano
  • Ole oma itsesi – mikä on sinun tarinasi? Minkälainen tarina sinä olet?

Kutakin näkökulmaa luodataan usealla tavoin ja esimerkkejä kertoen.- Nuo neljä kohtaa voi luonnollisesti laittaa kahteen, jos haluaa. Utelias ja tiedonhaluinen ihminen (3) on kiinnostunut muista ihmisistä ja mielellään kuuntelee heitä, antaa heidän kertoa tarinaansa (2).  Kun ihmisellä on hyvä itsetuntemus (1), hän arvostaa itseään ja osaa olla oma itsensä niin että saa parhaan itsestään esiin (4).

Kirja nostaa esiin kysymyksiä. Sitä voi lukea erilaisista lähtökohdista ja esittää itselleen lisäkysymyksiä. Esimerkiksi juuri mitä tämä tarkoittaa papin näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa johtajan näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa viestijän näkökulmasta? Mitä tämä tarkoittaa henkilöbrändin näkökulmasta?

Kirjassa oli henkilöbrändiin mielenkiintoinen tiivistelmä: Sinun brändisi on se, mitä ihmiset sinusta puhuvat, kun et ole paikalla. Tässä tapauksessa se tarkoittaa vähän samaa asiaa kuin maine. Papin kohdalla se on myös sama kuin uskottavuus. Papin on rakennettava (tiedostamattaankin) omaa brändiään, mainettaan tai uskottavuuttaan. Se vaikuttaa viestin perillemenoon. Aristoteleen retoriikassa kysymykseen, miten saada kuulijat vakuuttumaan, esitetään kolmijako: ethos, pathos, logos. Näistä ethos on se, mitä puhujasta ihmisenä ajatellaan; onko hän sellainen ihminen jota kannattaa kuunnella, minkälainen on hänen karismansa. Maineensa menettänyt ihminen ei silti välttämättä ole menettänyt kiinnostavuuttaan ehkei edes uskottavuuttaan puhujana – mutta aivan varmasti se siihen vaikuttaa.

Itse asiassa Kiinnostavan ihmisen kirja taitaakin kuulua hyllyssäni retoriikan kirjojen viereen, vaikka takakannen mukainen luokitus on 14.4 – persoonallisuuden psykologia.

En ole koskaan pelannut golfia. Minigolfia ei luonnollisesti oteta lukuun. Voi olla että laji ja minä emme koskaan kohtaakaan. Siitä WP_20160502_001huolimatta oli mukava lukea tämä pikkukirja. James Patterson ja Peter de Jonge Ihme 17. viheriöllä. Sain kirjan lainaksi saatesanojen kanssa. Tämä ei ole se maailman paras kirja, mutta niiden kirjojen joukossa mitkä luettava ennen kuolemaa: eli mieluusti pian, koska sitähän ei koskaan tiedä. Kirja ehti odottaa hyllyssä tovin, mutta kun alkuun pääsi, sitä ei viitsinyt laskea pois. Kirjaa oli helppo ja nopea lukea minunkin, joka olen yleensä aika hidas lukemaan. Kieltämättä sitä ihmettä kirjan äärellä odotettiin. Odotus oli lukijalle luotu hyvin yksinkertaisella tavalla. Kirjan nimi on Ihme 17. viheriöllä. Kirjan kertoja puhuu siitä ihmeestä, joten sitä ihmettä odottaa ja sivut kahlaa nopeasti päästäkseen kyseiselle ihme-viheriölle.

Tarina oli keski-ikäisestä itseään etsivästä miehestä, joka tekee ison elämänmuutoksen, siis jotakin sellaista, mitä ei koskaan uskonut tapahtuvan. Mainoslauseiden nikkari Trais McKinley oli pitkään ehkä aina inhonnut omaa työtään. Mutta kuuliaisesti hän hoiti hommansa, kunnes 23 työvuoden jälkeen sai kuulla, että työt päättyivät. Vaimonsa ja perheensä lisäksi hän rakasti oikeastaan vain Golfia, jota hänen ukkinsa oli opettanut Travisin rakastamaan. Ei hän siinä tosin kummoisesti menestynyt. Mutta yllättäen eräänä joulupäivänä peli alkoikin sujua – minkä seurauksena ajantaju katosi ja hän myöhästyi vuoden tärkeimmältä yhteiseltä aterialta. Vaikutti vähän siltä, että hän oli myöhästynyt elämän junasta ja nyt olisi aika hypätä kyytiin. Potkut työpaikalta laittoivat palikoita uuteen asentoon ja hän pyrki ammattigolfariksi. Vaimo on ottamassa eroa miehestään. Rakkaudesta oli hädin tuskin rippeet enää jäljellä. Hänen seuraansa liittyy Earl Fielder. Hänen opastuksellaan Travis saavuttaa golfissa suurimman turnausvoiton. Löydettyään itsensä ja lyöntinsä – uskonsa itseen, hän lopulta kokee suurimman ihmeensä kyseisellä viheriöllä.

Tämäntapaisia miehen ”matkaoppaita” elämään, jossa syvemmälle salaisuuksiin jokin vanhempi viisas johdattaa, on muitakin. Sellainen on myös Kerro minulle Zorbas. Kirja Luottamustehtävä (Trustee from the toolroom), minkä hiljattain myös luin on samantapainen. Luonnollisesti sitä joutuu kysymään itseltään oman elämänsä valintojen äärellä, olenko jämähtänyt paikoilleni. Onko tässä kaikki. Olenko seurannut unelmiani vai olenko ne kuopannut ja samalla ison osan itseäni. Kenenkään elämä ei mene kuin elokuvissa – silti voi kysyä, mikä on minun viheriöni, mikä on se elämän areena, jossa annan luovuuteni. Papin työmaassa luovaa työmaata riittää. Ja kieltämättä se on yksi antoisin piirre tässä tehtävässä. Mutta Travisin lailla pallo voi lentää pahasti pieleen, onnen ohi, jos ei osaa katsoa tarpeeksi lähelle.

Mainittakoon vielä, että tänään yksillä syntymäpäivillä tapasin ikonimaalausta opettavan miehen. Ikonin maalaaminen on rukousta. Ehkä siinä voisi olla omaa rukouselämääni syventävä polku – oppia ikonimaalariksi.

*     *     *

Luulin, että olin laittanut tänne jo pikku jutun edellä mainitsemastani kirjasta Nevil Shute Trustee:

Luottamustehtävä

Nevil Shute Trustee from the toolroom

Saadessani lainaksi kirjan luottamustehtävä, minulla oli jo alustava käsitys tarinan luonteesta. Eräälle tuntemalleni henkilölle juuri tämä kirja on erityinen.

Luin kirjan nopeahkosti. Se on helppolukuinen, saattaa ollakin enemmän viihderomaanin oloinen teos kuin suurten taitajien mestariteokset. Siksi jäinkin miettimään sitä, mikä teki tästä kirjasta erityisen.

Kirjan tarina on omalla tavalla mielenkiintoinen. Hyvästä ammatistaan luopunut mies Keith Stewart on jättäytynyt harrastuksensa pariin. Se on vienyt hänen koko elämänsä. Hän rakentaa taidokkaita koneiden pienoismalleja, jotka toimivat aitojen tavalla. Lisäksi hän kirjoittaa erääseen harrastelehteen alan harrastajille teko-ohjeita koneiden rakentamiseksi. Näillä lehdestä saamillaan tuloilla hän elelee vaimonsa kanssa. Tai hänen vaimonsa joutui menemään töihin, jotta säästäväisesti tulivat toimeen.

Miehen sisar on päässyt hyvään avioliittoon ikään kuin luokkansa yli. Hän elää meriupseerin puolisona varakasta elämää. Heillä on yksi lapsi, jonka he tuovat Keith Stewartille hoitoon kun lähtevät pitkälle merimatkalle toiselle puolelle maailmaa asettuakseen sinne asumaan. Tarkoitus oli sellainen, että tytär lentäisi sinne myöhemmin. Lain määräysten mukaan maasta sai kuljettaa vain rajallisen määrän varallisuutta pois. Heillä oli paljon rahaa, jonka he olivat muuttaneet timanteiksi. Timantit kätkettiin laivan runkoon ja salakuljetettiin maasta pois. Kaikki olisi onnistunut suunnitelmien mukaan, mutta he joutuivat kohtalokkaaseen myrskyyn ja menehtyivät jossakin Tahitin tienoolla.

Siellä on myös heidän koko omaisuutensa timanteissa pienessä rasiassa. Se omaisuus tarvittaisiin hoitoon jääneen tyttären kasvattamiseen, joka on timanttien laillinen perijä.

Keith, joka ei ole koskaan käynyt Englantia pidemmällä, päättää lähteä ilman tarkkaa suunnitelmaa hakemaan timantteja. Rahaa tuohon matkaan hänellä ei juuri ole. Mutta hänellä on vaikutusvaltaisia ystäviä, jotka ovat lukeneet hänen artikkeleitaan ja ohjeitaan pienoismallien rakentamisesta. Onnella ja heidän avulla hän pääsee perille.

Kirja on sympaattinen. Omalla alallaan arvostettu henkilö ja kuitenkin vailla isompaa vaikutusvaltaa lähtee seikkailuun, mikä ei näyttänyt ollenkaan mahdolliselta. Luottamus ja hyväntahtoisuus oli se, mikä auttoi häntä eteenpäin.

Kirja on tehty tekniikan nälkäisille. Monia yksityiskohtia eri koneista selvitetään matkan varrella. Mitenkään mullistava lukukokemus ei ole, mutta hauskaa ajanvietettä. Minusta on hauskaa, että kyseinen kirja on jollekin tärkeä.

 

(Juttu kirjasta Luottamustehtävä on kirjoitettu 8.11.2015)

 

 

Rukouksesta

WP_20160501_002.jpgKoska saarnavuoroni osui rukoussunnuntaille, luin Paula Tuomikosken pienen kirjan Rukouksesta. Kirja on Valamon luostarin julkaisuja vuodelta 1985. Paula kirjoittaa rukouksesta ja siitä, mitä aivoissa tapahtuu rukoillessa. Häntä kiinnostaa erityisesti ns. Jeesuksen rukouksen (Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä) harjoituksen muovaama aivotoiminta. Kirja on yleistajuinen ja helppolukuinen. Kirjassa oli mielenkiintoisia näkökulmia.

Saarnaa ajatellen en tosin paljon virikkeitä tästä saanut. (Saarnan alku lähti liikkeelle kirjan innoittamana, että rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa) Paulan kuvaama rukousperinne on luterilaisille melko vieras, jos tosin erittäin kiinnostava.

Jeesuksen rukouksessa mainittua rukouslausetta toistetaan tietoisesti satoja ja tuhansia kertoa – aina uudestaan ja uudestaan. Vuosien kurinalaisen harjoituksen tuloksena rukous alkaa siirtyä aivojen kuorikerroksista aivojen syvemmille tasoille. Tätä matkaa Paula kuvaa ja valottaa eri tavoin. Kovin vakavaa ja pitkälle menevää harjoitusta Suomessa varmaankaan pysty toteuttamaan. Tässä kilvoittelussa tarvitaan kokeneempi ohjaaja. Sellaisia ei taida olla tarjolla. Sellaisia ei ollut koko Venäjälläkään silloin kun ”Vaeltajan kertomusten” vaeltaja etsi opettajaa sille, miten rukoilla jatkuvasti. Hän kiersi ympäri Venäjää eikä monia rukouksen taitajia löytänyt.

Paulan kirja kuitenkin innostaa rukoilijaa ja herättelee kilvoittelemaan rukouselämässään. Pahaa pelkään, että luterilaisessa maailmassa olemme menettäneet kestävän rukouksen. Rukoilijoita löytyy enää vain joistakin herätysliikkeistä ja vapaista suunista. Rukous on kirkossamme käynyt hyvin ohueksi (tai sitten puhun vain omasta puolestani). Ehkä kysymys on siitä, että me emme enää tiedä miten tulee rukoilla. Mitä tehdä? Ei muuta kuin reppu selkään ja sinne mukaan korppupussi, Raamattu ja Filokalia ja sitten kiertämään.

Paula Tuomikoski on kirjottanut kirjan siis 1985. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä eikä mitään tietoa kirjoittajasta. Olisi mukavaa, jos hän (tai joku muu asiantuntija) päivittäisi kirjaa uusimman ajantasaisen tiedon tasalle. Luultavasti 30 vuotta on tuonut jotakin lisää myös aivotutkimukseen.

Uskonko

USKONKO

Saku Tuominen ja Annamari Heikkilä Otava 2016

WP_20160425_001

Tämä on kirja uskomuksista.  Otsikostaan huolimatta kirja ei kerro uskonnosta eikä hengellisistä asioista. Papit ovat uskon ja toivon ammattilaisia, mutta tämä kirja ei ole heidän kirjoittama eikä heitä varten. Kirja uskomuksista on kaikkia ihmisiä varten. Tällaista kirjaa ei liene ihan toista saman tyyppistä kirjoitettu. Ja hyvä niin.

Kirjan perusidea on siinä, että lähes kaikki toimintamme perustuu uskomuksiin. Uskomuksia on paljon enemmän kuin tulemme ajatelleeksi. Kirja herättelee meitä tajuamaan uskomusten laajan kirjon ja vaikutuksen arkisessa elämässämme. Se ei yritä vastata kysymyksiin puolestamme vaan saada pohtimaan ja oivaltamaan ja kukaties löytämään itsestään uusia puolia.

”Uskonko siihen, että se mihin uskon, vaikuttaa elämääni enemmän kuin uskonkaan?”

Kirja ei siis käsittele uskontoja tai uskonnollisia uskomuksia. Kirja perustuu paljon siihen, että uskoo itseensä ja mahdollisuuksiinsa… siihen että ruokkii myönteisiä uskomuksia itsessään ja muuttaa kielteisiä. Olisi hyvä huomata, kuinka vahingolliset uskomukset vaikuttavat meihin. Ne voivat tulla esteeksi yllättävän moneen asiaan. Ennakkoluulot ja pelot estävät meitä näkemästä ja valitsemasta kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja.

Uskomukset ovat monesti itsensä toteuttavia ennustuksia. Jos ei usko, että pärjää jossakin asiassa, kuinka luulet, että siinä tulee käymään. Uskomuksella, että on huono matikassa, ei varmastikaan saa itsestään parasta ulos matematiikan kokeessa. Mutta jos uskoo Muhammad Alin tavoin, että olet kaunein ja paras, niin se voi hyvinkin vaikuttaa positiiviseen onnistumiskierteeseen. Miksi ylipäätään pitää määritellä ja luokitella itsensä niin vahvasti – se ei välttämättä ole hyvää itsetuntemusta, vaan keinotekoinen rajoite minkä itselleen on pystyttänyt.

”Mitä uskomukset ovat? Mielipiteitä, joita emme kyseenalaista, koska olemme alkaneet pitää niitä totena. Monet niistä liittyvät itseemme. En osaa piirtää. Olen ruma. Olen hyvä kuuntelija tai huono… Osa liittyy ihmisiin ympärillämme: Ihmiset ovat hyviä. Poliitikot ovat epärehellisiä. Tämä joukkue pystyy mihin tahansa. Suomalaiset ovat sisukkaita… Ja osa ympäröivään maailmaan. Tarvitsemme elvytystä. Emme missään nimessä tarvitse elvytystä.” (s.56)

Emme aina tunnista uskomuksia. Pelko on pohjimmiltaan uskomus siitä, että jotakin pahaa tapahtuu. (s.62)

Kun uskomuksia alkaa kuoria, niiden alta usein löytyy toisia uskomuksia ja ehkä jossakin vaiheessa pääsee ydinuskomusten tasolle. Kaiken pohjalla ei olekaan faktat, vaan uskomukset. Kun niihin uskoo riittävän moni, eikä niitä kyseenalaisteta, ne tuntuvat faktoilta. Kirjan etu on siinä, että se ei tee tästä liiaksi filosofiaa, vaan auttaa kysymään, miten haitallisia uskomuksia voisi yrittää muuttaa sellaisiksi, että ne eivät jumita elämää?

Uskonnollisesta näkökulmasta katsottuna kirja liikkuu täysin immanenttisen piirissä. Kun mukaan tulee transsendenttinen ulottuvuus, kelpaako kirjan ohjeet? Kirja ei pura auki moniakaan uskomuksia, vaan nostaa esille havaintoja ja tekee kysymyksiä. Perusasenne uskonnollisia uskomuksia kohtaan vaikuttaa olevan enemmän kielteinen kuin myönteinen. Uskonnolliset uskomukset ovat usein annettuja ja muuttumattomia. Niitä kohtaan ei sallita kritiikkiä.  Jumala tuntuu tässä näkövinkkelissä kirjan perusidean kannalta yhtälöön sopimattomalta. Ylipäätään uskonnon uskomukset taitavat kirjan tekijöiden mielestä kuulua epäterveiden ilmiöiden joukkoon. Jos perustavien uskonnollisten uskomusten seurakuksia ajattelee, voisi ajatteleva ihminen nähdä niissä jotakin hyvää. Esimerkiksi juuri uskonnolliset uskomukset antavat ihmiselle ehdottoman arvon. Hän on Jumalan luoma, Jumala on tarkoittanut hänet tähän maailmaan. Tällaiset perususkomukset ovat vahva lääke häpeää vastaan. Jos tämän uskomuksen saattaa epäilyksen alle, se ei enää anna turvaa. Silloin jokainen meistä on vain hiekkaa pankin lattialla.

Vaikka kirja ei ole teologiaa siitä on iloa myös teologille. Se näyttää lukuisin eri esimerkein, kuinka paljon elämme uskomusten varassa ja kuinka paljon ne vaikuttavat valintoihimme. Kirjassa on monia mielenkiintoisia huomioita saarnaajille. Esim. se että taikurit eivät tee mielellään temppuja lapsille, koska lapsia on vaikeampi huijata kuin aikuisia. Kaikkein helpoimmin harhautettavia ovat älykkäät ihmiset.

Kirja jakautuu kolmeen lukuun Käytäntöön, Teoriaan ja näiden yhdistelmään.

Ärsyttävää kirjassa on fontin vaihtuminen tämän tästä. Sillä lienee jokin tarkoitus. En tiedä mikä.

Välillä ärsyttää kirjan sirpaleisuus tai sillisalaattimaisuus, että ajatuksia ei kehitetä eteenpäin. Ne katkeavat ja juttu jatkuu jostakin ihan muusta. Kirja tuntuu aforismikokoelmalta.

Koska olen myös kirkon johtamiskoulutuksessa (Kirjo), laitan pari kirjan vihjettä johtamista ajatellen:

”Jos pidämme jotain riittävän tärkeänä, meidän tulisi mennä sitä kohti, vaikka todennäköisyydet eivät aina olisi puolellamme..” Mahdottoman lähestyminen on yksinkertaista: Ensimmäinen askel on tehdä jotain, minkä uskoo mahdolliseksi, ja sen jälkeen edetä.” (s. 51, 138)

Maailmanhistorian menestyneimmältä jalkapallovalmentajalta Sir Alex Fergusonilta kysyttiin hänen valmennusfilosofisastaan. ”Saada kaikki pelaajat uskomaan, että he kykenevät tekemään asioita, joiden he eivät aiemmin uskoneet olevan mahdollisia.” (s.43, 130)

Asioiden muuttaminen vaatii vain kahta asiaa (oli kyse yksilöstä tai ryhmästä): Uskoa siihen, että muutos on mahdollinen ja uskoa kykyyn tehdä muutoksen edellyttämä työ. (s.138)

Kun vanhoja toimintamalleja ja vanhoja uskomuksia korjataan uuteen, onnistumisen kokemukset lisäävät uskoa tavoiteltavaan muutokseen. Ensin riittävän pieniä kokeiluja ja onnistumisten myötä vähän suurempia.

* * *

Vaikea sanoa minkälaisia uskovaisia tämän kirjan evankeliumi tuottaa. Ehkä enemmän epäileväisiä. Mieleeni tulee Antti Alhonsaarelta oppimani motto: Kysymysmerkki kyllin syvään, sitoudu harvaan, mutta hyvään. Kirjassa Sisätöissä. Kangistuneet uskonkäsitykset nurin WSOY 1988. Se on mainio kirja edelleen kaikille, joille Tuomisen ja Heikkisen kirja on liian ohut hengellisessä mielessä.

*  *  *

Laitetaan tähän vielä joitakin linkkejä kirjaan, jotta kuva täydentyy

Kirja-arvostelu: Kirjavinkit

Radio Novan haastattelu:

RadioSuomiPop

Haastattelu Smartum Stage

Pieniä lisäyksiä tehty 30.4.2016

 

Tutustuin herrojen Ville Kormilainen, Jan Ahonen ja Johannes Ijäs kirjaan Somempi seurakunta. Kirjapaja 2016.

WP_20160421_001

Lähes jokainen seurakunta on jollakin tavalla netissä ja myös sosiaalisessa mediassa. Hyvin monella seurakunnalla on oma facebook-sivu. Lisäksi monet seurakunnan työntekijät ovat ahkeria liikkumaan somessa ja hyödyntämään sitä. Toisaalta aika paljon kysymys on sattumanvaraisesta käytöstä tai siitä että sitä on opittu käyttämään vain pientä osaa. Toki on vielä niitä työntekijöitä, jotka halauvat pysyttäytyä somen ulkopuolella. Lähes jokaista seurakuntaa kuitenkin yhdistää se, että sosiaalisen median suhteen ei ole suunnitelmaa ei isompia tavoitteita saatikka seurantaa. Vain harvassa seurakunnassa seurakuntalaisia on mukana tuottamassa sisältöä.

Somempi seurakunta on hyvä kirja tutustua. Se on mainio yleisesitys siitä, mistä somessa kirkollisessa kontekstissa on kysymys ja minkälaisia mahdollisuuksia se tarjoaa. Samoin kirja toivottavasti korjaa joitakin ennakkoluuloja tai peräti harhaluuloja sekä netin että somen suhteen. Kirja luonnehti myös tunnetumpia some-kanavia: facebook, twitter, Instagram, Youtube, LinkedIn & blogit. Minkälaisista palveluista niissä on kysymys ja minkälaiseen käyttöön ne parhaiten soveltuvat. Se antaa käytännön vinkkejä suunnitelmallisempaan sosiaalisen median käyttöön seurakunnassa.

Minua kirja innosti ja ohjasi kartoittamaan paremmin oman seurakuntamme tiedotuksen kenttää ja sen miten some tähän sijoittuu. Olen itse liikkunut kohtalaisen pitkään somen erilaisissa kentissä mukana. Silti olen huomannut, että nuorempi sukupolvi on jo kauan sitten pyyhältänyt ohi somen käyttäjänä. Esimerkiksi twitter on itselleni jäänyt vieraaksi, mutta oikeastaan vasta nyt alan hahmottaa sen toimintaideaa. Idea on hyvinkin toimiva silloin, kun hashtag(#) on vahva ja siitä muodostuu todellinen keskustelualue. Pelkästään seuraamiesi tyyppien somevirta seinälläsi ei ole twitterissä se juttu. Facebook toimii enemmän sellaisena. Mielesetäni tärkeää on myös se, että kirjassa kannustetaan painamaan niitä tykkää-nappeja ja jakamaan posteja.

Facebook on monella seurakunnan työntekijällä käytössä. Meillä on myös seurakunnan oma yleinen sivu. Sitten nuorisotyöllä ja lähetyksellä on vielä omansa. Fb:n ja kotisivun muodostamasta yhteydestä olen ollut erittäin mielissäni. Se on tehnyt hieman vanhanaikaista kotisivuamme paljon elävämmäksi.

Olemme viime vuoden maaliskuussa aloittaneet yhteisöblogin Sanat. Se on ollut itselleni oikeastaan aika tärkeä projekti. Olen aikaisemmin blogannut vain omissa yksistyisissä blogeissani. Se ei ole ollut siis seurakunnan toimintaa vaan omaa harrastuneisuuttani. Ajatukseni oli kerätä blogiin Satakunnasta useampia kirjoittajia ja tehdä siitä yksittäistä seurakuntaa laajempi juttu. Nyt näyttää siltä, että on mielekkäämpää alkaa kehittää sitä enemmän oman seurakunnan blogina. Blogi on tähän asti ollut pääasiassa minun ja tiedotussihteerin juttu. Projekti olisi tarvinnut tuekseen vahvempaa eteenpäin viemistä. Yhteisiä tapaamisia ja yhteistä näkemystä siitä, miten sitä voisi hyödyntää. Tarkoitukseni on ottaa sille uusi startti ja koota tiimiä sen ympärille sekä tarkastella vuodenkirtoa ja vähän jakaa vastuuta vuoroista. Sitä ei missään nimessä laiteta syrjään vaan pyritään saamaan lisäpotkua.

Kirjan simppeli suunnitelma, jonka seurakunnassamme haluan toteuttaa on tämä

  1. Määritä tavoitteet
  2. Selvitä nykytila
  3. Valitse kanavat
  4. Suunnittele sisältöä
  5. Resurssoi
  6. Mittaa

Toiminnan tavoitteet on hyvä kirjoittaa ylös ja tekijöiden/työyhteisön kanssa yhdessä tarkastella niitä. Samalla on selvitettävä innostuksen määrä ja mahdollisten tekijöiden kokoonpano. Minkälaisella kalustolla haluamme liikkua. Onko sopivat välineet. – Resurssiasiaa on hyvä työyhteisössä pysähtyä. Some helposti mielletään harrastuskentäksi. Some on samalla monesti jotakin missä ’roikutaan’, mutta jos se saataisiin palvelemaan tavoitteita. Some on myös jotakin joka vie aikaa ’oikeilta töiltä’, kuten tavataan sanoa.

Somevoiman huomasin omassa seurakunnassa vähän aikaa sitten. Järjestimme lyhyessä ajassa suruhartauden kirkkoon nuoren tytön äkillisen kuoleman johdosta. Pientä paikkakuntaa se oli koskettanut syvästi. Täällä on vain yksi lukio ja yksi yläaste – tieto kulki nopeasti. Lukiossa oli tiedotustilaisuus, mutta seurakunnalla ei ollut siellä roolia. Aamulla laitoin faceen tiedotuksen asiasta, illalla sillä oli yli 50 jakoa ja se oli tavoittanut yli 5000 lukijaa. Nuorisotyönohjaaja oli jakanut sen omalle seinälleen ja kehottanut muita tekemään samoin. Viesti tavoitti ne, joita asia tuntui koskettavan – ja kirkkoon saapui runsaasti menehtyneen tytön kavereita. Ilman somea näin nopea reagoiminen ei olisi onnistunut.

Mittaaminen on kirjan kirjoittajien mukaan myös asia, mikä on tehtävä. Siihen on eri kanavissa myös omat keinonsa. Edellisessä facebook-viestissä se oli helppoa: jaot ja lukijat näkyi itse viestin alla. Sitten tiedossa on myös se, paljonko ihmisiä tuli paikalle. Tärkeää varmasti on ollut myös se tietoisuus noiden 5000 ihmisen kohdalla, että läheisten puolesta rukoillaan, että tila surun käsittelemiselle annetaan. Mutta kun tehdään pelinavauksia somessa, on myös selvitettävä, kannattiko satsaus ja minkälaisia korjausliikkeitä tarvitaan, mitä opittiin jne.

Suosittelen kirjan lukemista ja hankkimista. Se auttoi tarkastelemaan oman seurakunnan käytäntöjä ja antoi sytykkeen niiden kehittämiseen & järkeistämiseen – niin että siitä ei tule ilmaan hosumista, vaan toimintaa, jolla on selkeä suunta.

Ps.

Nettisivu ja fb-sivu löytyy asille: Somempi seurakunta.

Juhla takana

Hyvän paimenen sunnuntaina piispa Kaarlo Kalliala asetti minut kirkkoherran virkaan Harjavallan seurakunnassa. On kiusallista olla liikaa huomion keskipisteenä, mutta tuossa sitä ei juuri voinut välttää. Papit toisaalta ovat usein huomion keskipisteenä, mutta eri tavalla. Papit puhuvat Jeesuksesta eivät itsestään. Siksi seurakuntalaiset tavallaan katsovat papin ohi, yli ja läpi sinne, mistä hän julistaa. Papin tehtävään kuuluu olla sormi, mikä osoittaa Jumalaan. Tarkoitus ei ole katsoa sormea, vaan sinne, mihin sormi näyttää.

Silti sanon, että kirkon tapa juhlia on hieno. Järjestämme jumalanpalveluksen, jossa juhlittava asia tuodaan näkyväksi. Tällaisissa virkaan asettamisissa se tapahtuu erityisen juhlallisesti. Liikutaan siis kirkon oman spesialiteetin alueella. Voisi kuvitella, että kaupunginjohtajalle järjestettäisiin tulojuhla, mutta siellä se on paljon arkisempaa. Kirkon tapa elää, on viettää juhlaa. Juhlimme jokaisena sunnuntaina. Juhlan aiheena on kuoleman voittanut, ylösnoussut Jeesus ja samalla seurakunnan keskellä läsnäoleva Jeesus.

Juhlan jälkeen vasta luin huolellisemmin piispan sanat: http://www.arkkihiippakunta.fi/piispa/saarnat-ja-puheet/puheet/puheet-2016/armo-ja-ilo-kukistavat-pelon-ja-/

Hänen nostama Hesekielin kohta oli hyvin puhutteleva ja samalla ajankohtainen: ”Minun lampaani harhailevat pitkin vuoria, pitkin korkeita kukkuloita, ne ovat hajaantuneet joka puolelle maata, eikä kukaan kaipaa eikä etsi niitä.” Tuota kokemusta yksin harhailemisesta ja siitä, että kukaan ei kaipaa, piispa avasi puheessaan hienolla tavalla.

_MG_1094.JPG

Tein joitakin merkintöjä saarnamuistiinpanoihin piispan puheen johdosta ja viittasin  korvakuulemalta hänen sanoihin parissa kohdassa – mutta ei siinä tietenkään mihinkään merkittävään vuoropuheluun päässyt. (minun saarna on kaikkien luettavissa täällä.)

Puheensa lopussa piispa kutoi Harjavallan todellisuuden sisälle Raamatun tekstiin ottaessaan esille myös Satalinnan turvapaikanhakijat – he ovat harhailleet kauas toiseen maahan. Heidän läsnäolonsa haastaa meitä osoittamaan ”miten erilainen onkaan ylösnousemuksen jälkeinen maailma ja millaiseen elämään meidät onkaan vapautettu.” ”Luottakaa siihen, että kaikki on jo hyvin.” Näihin sanoihin päättyi piispan puhe. Saarnaa valmistellessani tämä ajatus oli myös mielessäni ja se olisi pitänyt tuoda saarnassa esille. Hyvä paimen on jo antanut henkensä lampaiden edestä. Ylösnousemuksen jälkeinen maailma on erilainen. Siinä sitä on miettimistä.

Juhla olisi ollut makea pelkästään tällä messulla, mutta jatkoimme sitä vielä seurakuntatalolla. Harjavallan seurakuntaa kohtasi iloinen tunnustus: Arkkihiippakunnan myöntämä palkinto Arkkipooki. ”Arkkipooki jaetaan tunnustuksena merkityksellisestä, ansiokkaasta ja innovatiivisesta työstä kirkon, hiippakunnan tai seurakuntien ja niiden jäsenten hyväksi. Palkittava kohde voi olla ilmiö, toiminta tai toimintamuoto.”

Palkinto tuli rovasti Raimo Vuoriston luotsaamalle toiminnalle Kymppiluokka. Reijo Ahteela oli aikanaan laatinut osuvan kuvauksen toiminnasta, ja se lähettiin kapituliin ehdotukseksi. Palkinnon luovuttamissanat löytyvät hiippakunnan sivulta: http://www.arkkihiippakunta.fi/piispa/saarnat-ja-puheet/puheet/puheet-2016/kymppiluokka-ohjaa-vaylalle/

Arkkipookipalkinto on nähtävissä kirkkoherranvirastossa. Palkinto on kiertopalkinto. Viidentenä nimenä siellä on siis Harjavallan seurakunnan Kymppiluokka. Kuvassa palkinnon saaja Raimo Vuoristo.

arkkipooki ja Raimo Vuoristo.jpg

Kevät on edennyt niin, että valoa riittää ja välillä auringon lämpöäkin tuntee. Nyt tosin lunta on jälleen maassa. Kiirastorstai on takana, tänään olemme olleet Jeesuksen ristin juurella ja pian juhlimme pääsiäistä. Pääsiäinen jää vuodenkierrossa aina joulua vähäisemmälle huomiolle isossa mittakaavassa. Vaikka kirkossa tapahtuu paljon juuri tämän viikon aikana – musiikillisesti, näytelmällisesti ja liturgisesti. Toivoisin ihmisten enemmän löytävän voimaa ja sisältöä elämäänsä hiljaisen viikon, Kristuksen kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen ajasta. Hiljaisen viikon yksinkertaiset iltakirkot, kiirastorstain kynttilöiden sammuttamiset opetuslasten uskon hiipumisen merkiksi ja alttarin riisuminen ja pukeminen mustaan Kristuksen kärsimisen merkiksi, pitkäperjantain kirkonkellojen ja urkujen vaientuminen, viisi punaista ruusua krusifiksin yllä Jeesuksen haavojen merkkinä, Kristuskynttilän sammuttaminen Jeesuksen kuoleman merkkinä ja jälleen pääsiäisenä kirkon pukeminen loistoon. Valon tuominen Kristuskynttilään, iloiset tervehdykset tyhjältä haudalta. Tämä kaikki luo puhuttelevan kaaren, suuren tarinan, johon oma elämä liittyy.

Samuli Suonpää kirjoitti Valomerkki-julkaisussa, että ylösnousemus ei kosketa häntä. Kuvaus oli varmasti rehellinen ja voin kuvitella myös monen suomalaisen jakavan hänen tuntonsa. Pääsiäisessä ei ole äkkiseltään katsottuna tarttumapintaa tavallisen ihmisen elämään. Ylösnousemukseen ei voi eläytyä. Jeesuksen kärsimys ja asettuminen ihmisen osaan on helpommin lähestyttävissä. Jumala on sellainen että hän on kiinnostunut siitä todellisuudesta jossa elän. Pääsiäinen ylittää kokemuksen ja ymmärryksen. Jeesus ei ole siinä enää rinnallakulkija vaan jotakin jo itselle vierasta. Hän on kulkenut siinä läpi sellaisen matkan, mikä on minulle mahdoton. Vaikka ymmärrän tuon kokemuksen kuilun evankeliumin ja ihmisen välillä, silti en hurrannut hänen kirjoitukselleen. Pääsiäisen mitätöinti ei tuntunut hyvältä. Tiedän, että hän saa paljon kiitosta esille ottamastaan näkökulmasta. Mutta en innostunut hänen kirjoituksestaan. Enemmänkin tunnen surua siitä, että lanka mikä pitää meidät kristinuskon suurimmassa juhlassa, suurimmassa kertomuksessa tuntuu käyvän yhä heikommaksi ja ohuemmaksi. Kristinuskon suurin ihme jää merkityksettömäksi. Se mitä kirkko juhlii jokaisena sunnuntana, Kristuksen voittoa synnistä ja kuolemasta, sivuutetaan. Se taas mitä tilalle tarjotaan on vangin lohduttamista mutta ei vapauttamista. Juuri pääsiäinen on se juttu – Jeesuksen kärsimykseltä katoaa pohja ilman pääsiäistä. Valo koittaa vasta pääsiäisen aamuna. Tähän iloon sinut on kutsuttu. Jeesuksen kärsimyksellä on päämäärä – ei vain pääsiäinen, vaan myös helluntai ja lopulta täyttymys taivaan kirkkaudessa. Jos irrotan itseni tästä suuresta kertomuksesta ja kiinnityn vain yhteen,, se on surkuteltavaa.

Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. 1 Kor 15:19

Hyvää ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä