Mitä on naamarin takana

Yhtye Lordin jäsenet ovat hyvin pelanneet korttinsa. He haluavat näyttää julkisuudelle vain naamionsa, mutta pysyä sen takana piilossa. – Voi olla että kysymys on taitavasta mainostempusta.

Eräs kaveri vertasi lehtien kuvahäväistystä Muhammedskandaaliin. Oivallus on rajuudessaan puhutteleva. Sillä kohun mittakaava Suomessa on melkoinen. Olemmeko jonkin pyhäinhäväisyn äärellä? Suomalaiset tiedotusvälineet ovat pääasiassa kunnioittaneet bändin jäsenten toivomusta säilyä tuntemattomana suurelle yleisölle. Miksi? Ei ole mielestäni millään tavalla moraalisesti ala-arvoista näyttää euroviisuvoittajien kasvoja.

Toki bändin jäsenillä jälleen on oma näkemyksensä asiasta ja varmasti on fiksua toimia sen mukaan pelkästä ystävällisyydestä heitä kohtaan. Mutta kohu joka tästä paljastuksesta nousi osoittaa takana olevan muitakin intressejä kuin vain yksityisyyden suojelu. Kohtalaisen pienestä asiasta kuitenkin on kysymys.

Mitä ihmiset oikeastaan haluavat nähdä? He haluavat kai varmistaa, onko yhtyeen jäsenillä oikeasti riittävää katu-uskottavuutta pukea väkivaltaa, voimaa ja kuolemaa tihkuvat rooliasut päälle – vai paljastuuko alta joku hintelä ja itsestään epävarma pelkuri, joka ei pärjää ilman tätä rooliasuaan. Löytyykö voimaa yhtään naamarin takaa.

Voimaa tänä päivänä yritetään hakea ja paljon. Kiroilemalla sitä on ennen saanut ja väkijuomaa nauttimalla. Heikko ei saa olla – jos on, sitä ei missään nimessä sitä saa näyttää. Kun edelliset eivät aina tehoa tai niitä ei voi käyttää, ulkoista tehostetta on hankittava muilla keinoin. Keskeytin ammattikoulun aikanaan melko äkillisesti. Jotta sain riittävästi rohkeutta astua opetajien eteen, pukeuduin mustaan nahkatakkiin. Naamaria minulla ei kuitenkaan ollut.

Neuvoja puujalalle

Sain viestin sähköpostiini tästä blogista, että siinä jotkin asetukset estivät kommenttien kirjoittamisen. Toivon asian nyt korjaantuneen. Minusta oli erittäin ystävällistä ja huomaavaista, että hän näki vaivan kirjoittaa minulle asiasta. Pistä hyvä kiertämään – tällainen elokuvakin on olemassa. Nyt olisi minun vuoroni tehdä jotakin hyvää.

Olen tänään jotakin jo tehnytkin. Mutta siitä koitui hyvää perheelleni – ja siis samalla itselleni. Vein peräkärryllisen oksia kaatopaikalle. Harjavallassa on käytöstä poistettu kaatopaikka, jonne voi kuitenkin viedä haravointi- ja puutarhajätettä. Aikaisemmin keväällä olen vienyt sinne pihaltamme noin seitsemän jätesäkillistä männyn neulasia. Nyt on pensasaitaa vähän kevennetty ja muutakin siistimistä tehty.

Tarkkasilmäiset huomasivat, että se peijoonan pappi on tehnyt pyhätöitä. Puolustukseksi sanottakoon, että olimme koko perhe jumalanpalveluksessa – olohuoneessa television välityksellä. Kolmivuotias tyttäremme tosin ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Lapsikuoron laulamista hän kyllä tuli ihastelemaan.

Siitä tuli mieleeni, että minulla on huomenna lasten aamukirkko enkä ole paljon sitä vielä miettinyt.

Haa. Kerronpa vielä yhden kohdan saamastani postista. Kirjoittaja ihmetteli, miksei meillä luterilaisilla ole yhtä hienoja juhlia kuin ortodokseilla, kuten Johannes Kastajan pään kolmannen löytämisen juhla. Mielikuva, mikä minulle tästä pään löytämisestä tulee on seuraava. Ajatelkaa riemullista löytäjää, joka tanssien karkeloi ja tvistaa Johanneksen pää kainalossaan. Voi sitä riemua ja meininkiä! Vastastaukseni ihmetteliljälle oli luvattoman niukkasanainen, mutta toivoin, että meillä joskus voisi olla yhtä hauska juhla kuten: Lutherin kuudes haudassa kääntymisen juhla.