Olen juuri lukenut viimeaikoina kahden Petrin kirjan. Molemmat olivat vieläpä ehdolla vuoden 2007 kristilliseksi kirjaksi. Toinen niistä voitti. Kirjat ovat Petri Merenlahti Ihmisen näköinen Jumala ja Munkki Serafim (Pertri Seppälä) Vapaus.
Kumpikin kirjoista ylitti odotukseni lukijana. He kuljettivat syvälle ja lähelle. Luettuani Serafimin kirjan Vapaus, en ihmetellyt sen saavuttamaa suosiota enkä Eija-Riitta Korholan ennustusta, että kirjasta tulee klassikkokirja vuosien saatossa, kun aika tuskin sitä tulee kuluttamaan. Hämmästynyt olin siitä, että Serafimin toinen kirja Tie ylösnousemukseen on voittanut pari vuotta sitten toisenlaisen äänestyksen – kaikkien aikojen ortodoksinen kirja. Silloin Serafimin kirja ei ole ollut vain vuoden aikana kirjoitettujen teosten kanssa kilpasilla. Miettiä sopii, minkälaisiin teoksiin sitä on verrattu. Täytyypi laittaa myös se kirja pakollisten luettavien listalle.
Jotta voisin antaa Serafimin kirjasta hyvän ja osuvan kuvauksen, minun olisi oltava joko oppineempi tai kirja olisi luettava aina uudestaan ja uudestaan ja sulateltava sitä riittävän useasti. Vaikka tunnistan tässä rajoitteeni, se ei kuitenkaan estänyt minua nauttimasta kirjan jokaisesta sivusta.
Serafim osoittautui viisaaksi siinä, ettei esitellyt vapauden filosofianhistoriaa kolmeakymmentä sivua pidempää. Mielenkiintoiset asiat alkoivat enimmälti sen jälkeen, kun hän pohtii vapauden olemusta ja toisaalla suhteuttaa sitä muihin suuriin käsitteisiin, kuten pahuuteen, kärsimykseen, kauneuteen, luovuuteen, totuuteen.
Vahvana vaikutetlmana kirjasta jäi vapauden olemus sen syvyytenä ja äärettömyytenä silloinkin kun ulkoiset tekijät rajoittavat sitä. “Vapaus jää aina syvyyssuunnassa absoluuttiseksi, vaikka sitä rajoitettaisiin ulkoapäin kuinka paljon tahansa.” “Rajoitkset muodostavat eräänlaisen koordinaatiston, jossa vapautta voidaan harjoittaa.” Tämä huomio pitää paikkansa myös silloin kuin ihmisen toiminnan fysikaalista puolta voitaisiin jäljitellä kuinka pitkälle tahansa – ihmispsyykeen arvoituksellisuus ei katoa.
Toinen merkittävä ulottuvuus kirjassa itselleni oli vapauden merkitys ja suunta. Vapaus ei ole meillä vain vapauden vaalimisen tähden. Vapautta on myös käytettävä ja mielellään oikeaan suuntaan. Muutenhan vapaus jäisi hyödyttömäksi. Näin ymmärrettynä juuri sitoutuminen on vapauden hedelmä. Mitä vapaudellasi teet, jos et uskalla sitä käyttää? Kun vapaus on nostettu ajassamme yhdeksi tärkeimmäksi hyveeksi mammonan rinnalle, unohtuu helposti, että vapaus ilman valintaa on vapauden perversio ja toisaalta taas vapaa valinta ilman vastuuta on sen tuhoavaa käyttämistä.
Vapaus on jumalallista alkuperää, siksi todellinen vapaus saavutetaan vain Jumalassa. Todellinen itsemurha on se, että “vapaa tahto tuhoaa itsensä kääntymällä alkulähdettään vastaan.”
Merenlahden kirja oli myös ihana tuttavuus. Se ruokki minua Raamatun lukijana aikamoisen tovin ja olen kiitollinen siitä. Eikä ole mieskään jäänyt vaille palkintoa, jos kirja ei tullutakaan valituksi vuoden kristilliseksi kirjaksi. Teologisen aikakauskirjan julkaisussa 1/2008 käy ilmi, että Mikael Agrigolan juhlavuoden jälkimainingeissa jaettiin mainitun aikakauskirjan Mikael-palkinto tunnustukseksi teologisen tieteen julkaisemisesta kotimaisella kielellä. Juuri hänen viimeinen julkaisunsa Ihmisen näköinen Jumala oli nostettu esiin.
Mieleeni kirjasta jäivät varsinkin kunnian ja häpeän teemat sekä eeppisen sankarin ja modernin sankarin vertailu. Tässä Merenlahti tekee hienoja rinnastuksia elokuvamaailmaan.
Nykyaikaiset kuvaukset Jeesusksesta niin kirjallisuudessa kuin valkokankaalla tuovat evankeliumeille vieraan yksilökeskeisen sankarimallin tarinaan mukaan. Jeesuksen elämässä ja kutsumustietoisuudessa nähdään siksi kehitystä ja kamppailua. Nykyaikainen lukija tai katsoja pääsee näin toki paremmin pohtimaan suhdettaan evankeliumin henkilöihin. Evankeliumien Jeesus on kuitenkin antiikin kirjoitusten tavoin eeppinen sankari, joka evankeliumeissa esiintyy valmiina ja muuttumattomana.
Vaikka Merenlahti esittää Jeesuksen toisaalta eeppisenä, muuttumattomana sankarina, niin toisessa luvussa hän marssittaa esiin Erich Auerbachin teoksen Mimesis, jonka mukaan Raamatun ja evankeliumien todellisuudenkuvaus kätkee jo siemenet nykyaikaiselle tavalle tarkastella maailmaa. Verrattuna muuhun aikansa kirjallisuuteen Raamatun kuvaus on hyvin realistista ja tunnevoimaista. Kun kerronta on minimaalista ja ottaa vain oleellisen esille tarinan kannalta, silloin tulkinnalle jää paljon tilaa täyttää kerronnan aukkoja. Se mahdollistaa myös tulkinnan, jossa henkilöiden luonne ja kohtalo kasvaa tapahtumien edetessä. Kuningas Daavidin vaiheissa on nähtävissä kasvukertomuksen piirteitä: nuorukainen joka tulee kuninkaaksi ja vähitellen kasvaa tehtävänsä mittoihin, mutta elämänkaaren lopussa on riisuttuna vallastaan.
Eräs mielenkiintoinen juoni Merenlahden kirjassa on tarkastella koko Raamattua kasvukertomuksena: kuva Jumalasta muuttuu ja kehittyy ja samalla ihmisen suhde Jumalaan on muutoksen tilassa. Raamattu on kuvausta ihmiskunnan kasvusta irti kasvattajastaan Jumalasta kohti aikuisuutta. Paratiisissa Jumalan askeleet kuuluvat. Patriarkkojen maailmassa Jumala käyttäytyy vielä ihmishahmon tavoin ilman mitään tehokeinoja. Vasta Mooseksen aikana Jumala ottaa etäisyyttä ihmisiin: hänen ilmestymisensä ovat poikkeuksellisia tavalliseen elämänmenoon nähden. ”Yhdessä Mooseksen kanssa Jumala luo edellytykset pysyvämmälle muutolle pois maailmasta, kohti taivaan korkeuksia.” Kansalle annetaan laki, joten Jumalan ei tarvitse puuttua koko ajan maailman kulkuun. Toorasta tulee Jumalan läsnäolon välikappale.
Kasvukertomusten Raamattu herättää kysymään itseltään saarnaajana ja Raamatun opettajana: Käykö tutkimiseni Raamatun tekstin äärellä kohti syvempää ihmisen tuntemista ja hänen todellisia ongelmia vai antaako se vain virikkeet vanhojen fraasien toistamiseen. Tuuditanko kuulijat turvalliseen uneen vai ottamaan vastuuta maailmasta?
Molemmat kirjat ansaitsisivat kattavamman esityksen, mutta toivon antaneeni sysäyksen tutustua niihin ilman välikäsiä.
Tuomo Lindgren 