Ignati Brjantsaninov. Kuolemasta elämään, Valamon luostarin julkaisuja 63, 1995

Eräs ystäväni kehui ortodoksista kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää koskevaa kirjaa. Se oli minulla entuudestaan hyllyssä, mutta en ollut tosissani siihen tarttunut. Nyt sain innostuksen tutustua siihen, koska kysymyksessä on sellainen kohtalaisen äkisti luettavissa oleva kirja. Hämmästykseni oli kuitenkin melkoinen. Opettaako ortodoksinen kirkko Suomessa samanlaista maailmankuvaa ja kuolemanjälkeisen elämän vaiheita?

 

Kirjasta hämmentyneenä tutkailin toista ortodoksiteosta, Konstantin Kavarnaos, Kuolemanjälkeisestä elämästä. Se ymmärtääkseni esittää ns. ortodoksisen uskon normaaliopetuksen. Kaikessa yksityiskohdissaan se ei ole samanlainen, mutta suuret linjat näyttävät täsmäävän.

 

Seuraavassa kuvaan kuolemanjälkeistä elämää Ignatin kirjan pohjalta.

 

Maailma on ensinnäkin monikerroksinen. Se koostuu näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta ja ovat kerroksissa päälletysten. Näkyvä maailma ja maankamara on keskellä. Se on paikka jossa tapahtuu ihmisen kilvoittelu. Erikoista tässä on se, että paratiisi, johon ihminen luotiin, ei ole maan kamaralla. Se on ensimmäinen taivas, ilmakehän takana ja siellä tapahtui lankeemus, jonka perusteella ihminen viskattiin maahan. Taivaita on useampia kerroksia. Samoin tuonela ja helvetti ovat monikerroksisia. Ne sijaitsevat maan alla.

 

Mielenkiintoista tässä kuviossa on se, että ilmakehän alue (se mikä erottaa maankamaran paratiisista) on demonien ja pahojen henkivaltojen kansoittama alue.

 

Erikosimpia kuvauksia kirjassa oli kuoleman enkeli, joka tylsine työkaluineen tuli paikalle ihmisen kuollessa. Hänen tehtävänsä on irrottaa sielu ruumiista. Se ei ole helppoa. Vähän kuin vanhan ajan hammaslääkäri vääntäisi viisaudenhammasta irti – sielun irrottaminen ruumiista on yhtä vaivalloista ja kivuliasta. Monien työvaiheiden jälkeen tehtävä tulee suoritettua. Raato jää makaamaan ja sielu on saatu irti punnitsemista varten.

 

Vain kaikkein hurskaimmat pääsevät suoraan taivaaseen enkelin saattamana, mutta muille vakavillekin kilvoittelijoille matkasta tulee ei vain pelottava vaan kauhistuttava. Taivaaseen nimittäin pitää kulkea ilmakehän halki, jossa saatana joukkoineen on vaatimassa sielua itselleen.

 

Sielu tekee matkan 20 tulliaseman kautta, joissa pahat henget tutkivat sielua ja syyttävät sitä synneistä. Joka synnille on oma tulliasemansa ja syyni on tarkka, mikään synti ei jää huomaamatta. Jos ihmisellä ei ole varastossaan tarpeeksi hyveitä ja kilvoitusta takanaan, hänelle käy huonosti ja hän joutuu paholaisen saaliiksi.

 

Kirja on julkaistu Suomessa siis 1995. En tiedä milloin kirjoittaja on teoksensa tehnyt, mutta vaikuttaa siltä että se olisi kirjoitettu 200 vuotta sitten – niin vanhanaikaiselta sen maailmankuva vaikuttaa.

 

Vaikka kirjassa on hyvin paljon helvetillä ja sen kärsimyksillä pelottelua, sen ansio on kuoleman todellisuuden esillä pitäminen ja kilvoitteluun kannustaminen. Kuolema on kova, koska sen jälkeen ei voi enää katua tai tehdä parannusta; mielen muuttaminen tai elämänsuunnan vaihtaminen ei ole madollista. Tosin Konstantin Kavarnaoksen mukaan välitilassa (ennen viimeistä tuomiota) ollessaan sielun tila voi muuttua paremmaksi, mutta se ei tapahdu ihmisen oman ponnistelun tuloksena vaan maan päällisen seurakunnan esirukousten tähden. Ortodokseilla on tapana muistella rukouksissa kuolleitaan. Näiden rukousten uskotaan vaikuttavan heidän tilaansa kohottavalla tavalla.

 

Kirjassa nostetaan esille joitakin Raamatun jakeita, mutta niiden yhteys kuvattuihin asioihin jää hyvin hataraksi. Enemmän kirja perustuu erakkoisien ja kilvoittelijoiden kertomuksiin, jotka länsimaisen lukijan silmissä vaikuttavat enemmän kirjallisilta luomuksilta ja hurskaan mielikuvituksen tuotteelta kuin aidoilta kokemuksilta.

 

Hurskausmalli, joka kirjassa tulee eteen on hyvin synkkä – ja luterilaisia syytetään synkistelystä. Ihmisen osa on vain katua ja vuodattaa kyyneliä syntiensä tähden. Ihmisen on harjoitettava sieluaan, jotta mikään maallinen ilo ei saisi sydämessä sijaa. Kaiken kukkuraksi ihmisen pelastuminen tuntuu olevan kovan työn takana ja silloinkin hyvin epävarmaa. Armoa riittää vain niukasti syntisille.

 

 

2 vastausta artikkeliin “Ignati Brjantsaninov. Kuolemasta elämään, Valamon luostarin julkaisuja 63, 1995

  1. Kirjassa Kuolema elämän keskellä (toim. Jan-Erik Ruth ja Pirkko Heiskanen) isä Ambrosius kirjoittaa kuolemaan liittyvistä käsityksistä artikkelissa: Idän kirkko kuolemasta s. 225-241. Hän mainitsee myös tulliasemat, joissa ihminen tekee tiliä koko elämästään. Abrosius käyttää puheessaan psykologista ja terapeuttista sanastoa tehden näin sitä nykyihmiselle ymmärrettävämmäksi. Hän tosin sanoo, että oppi taivaallisista tulliasemista ei ole kirkon virallista opetusta, mutta on säilynyt idän kirkon opetuksessa jo vanhan kirkon ajalta saakka. Mm. Origenes, Antonius Suuri ja Kyrillos Aleksandrialainen kirjoittavat siitä. Ambrosius mainitsee myös 1800-luvulla eläneen Ignatin teoksen.

    Tulliasemat jakaantuvat kolmeen osaan. Ensimmäiset seitsemän liittyvät ihmisen suun, silmien ja korvien synteihin. Seuraavat koskevat Bysantin yhteiskunnan syntejä (koronkiskontaa, petkutusta, liiallista pessimismiä tai ylenpalttista optimismia, rahan tai viininjuonnin rakkautta ja kärsityn pahan muistamista katkeruudella). Kolmas ryhmä sisältää varhaisen kirkon ns. kuolemansynnit. Lisäksi viimeisillä tulliasemilla tutkitaan ihmisen sydämen kovuutta ja epäinhimillisyyttä.

    Ambrosius sanoo, että tässä symbolisilla käsitteillä kuvataan sitä todellisuutta, joka on ajan ja paikan ja ihmisen arkisen havainnointikyvyn tuolla puolella. Ignati ei puhunut mistään symbolisesta kielestä, vaan hänellä kysymys oli konkreettisesta todellisuudesta, mitä hän myös painotti hyvin selvästi. Ambrosius tekee asiaa länsimaiselle lukijalle siedettävämmäksi sanomalla, että siinä on kysymys ennen kaikkea symbolisesta puheesta, jolla on hengellinen merkitys: kuolema käsitetään totuuden hetkeksi. Tulliasemat merkitsevät tulemista vastakkain totuuden kanssa omasta itsestään.

  2. Kirjassa Ortodoksinen kirkko Suomessa 1982 on sivulla 234 osa rukouspalveluksesta kuolinhetkellä, Andreas Kreetalaisen kanoni. Siinä sanotaan mm. näin

    ”Koko elämäni aika niin kuin savu meni nyt ohi,
    ja läsnä ovat vain Jumalan lähettämät enkelit,
    jotka sääliä vailla pyytävät surkuteltavan sieluni.

    Katso pahojen henkien lauma on saapunut
    mukanaan syntieni luettelot
    ja voimalla huutaen se häpeämättä vaatii sieluparkaani.”

    Tässäkin rukouksessa kuoleman lähestyessä tai kuoleman hetkellä tulliasemat ovat tiedostetusti esillä.

    Täytyy sanoa, että ortodoksisessa perinteessä kuoleman kuvasto on paljon voimakkaampaa ja puhuttelevampaa kuin luterilaisessa perinteessä – siihen mikä käsikirjoissa on näkyvillä. Luterilaisissa kirjoissa lähesä kaikki kuoleman pelottavuuteen liittyvät elementit on poistettu. Käsikirjan rukoushetki kuolevan puolesta pitää sisällään raamatunjakeita, armonvakuutuksen ja isämeidän rukouksen. siihen voidaan myös liittää osaksi synnintunnustus ja synninpäästö.

    Kuolemaa kohti käyvän ihmisen tunnot ovat kuitenkin yksinomaan Raamatun jakeiden varassa, millään muulla tavalla sitä maisemaa ei sanoiteta. Voi olla viisas ratkaisu, jättää kaikki ’ihmissanat’ syrjään ja turvautua yksin Jumalan sanaan. Mutta silti olisi toivottavaa, että joitakin rukouksen sanoja olisi kuolevan puolesta .

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s