Piispankokouksessa on ollut käsiteltävänä aihe ”Kirkkoon kuulumattoman hautaan siunaaminen”. Kokouksen pöytäkirja (8.-9.9.2009 Kuortane) löytyy netistä ja siihen on liitetty asiaa koskeneen työryhmän selvitys.
Selvitys on hyvää ja valaisevaa työtä. Siinä tulee ilmi suomalainen käytäntö ja sen historia ja samoin muiden meille läheisten kirkkojen toiminta. Selvityksen luettuani huomaan myös sen, että piispankokous olisi voinut halutessaan hyvin perustellusti ottaa kysymykseen myös toisenlaisen kannan, mikä tulisi lähemmäs muiden kirkkokuntien käytäntöjä.
Suomessa piispojen ohjeistus vahvistaa käytäntöä siunata kirkkoon kuulumattomia ja kastamattomiakin. Muissa kirkoissa kastamattomia ei toimiteta kristillisin menoin hautaan ja kirkkoon kuulumattomien kohdalla omaisten on on esitettävä papille perusteet kirkolliselle hautaamiselle. Meillä pääsääntö on se, että pyydettäessä kirkkoon kuulumattomat ja kastamattomat siunataan hautaan ja papin on hankittava perusteet, mikäli toimitaan toisin (hieman kärjistetysti sanottuna). Omaisten pyyntö on siis riittävä peruste, jos ei ole tiedossa vahvoja seikkoja, jotka ovat sitä vastaan. Tällainen on vainajan eläessään ilmaiseva tahto – ei vain yleiseseti uskonnoton tai kirkkokielteinen, vaan selkeästi ilmaistu tahto, että häntä ei saa kristillisin menoin siunata hautaan.
Syy näin avoimeen ja syleilevään käytäntöön kirkon taholta on ymmärrettävästi se, että kristillinen hautauskulttuuri säilyisi vahvana maassamme eikä kilpailevaa toimintaa syntyisi ja alkaisi murentaa kristillisen hautauksen asemaa silloinkaan kun kirkosta eronneiden määrä kasvaa.
Hautaamisessa tasapainoillaan kahden näkökulman kanssa. Hautaansiunaaminen on toimitus, joka tehdään vainajalle, mutta sen kohteena ovat myös surevat omaiset. Kirkossa halutaan vahvistaa jälkimmäistä – omaisten surun kohtaamista ja hoitamista. Joskaan ensimmäistä näkökulmaa ei haluta kieltää. Mutta siunaaminen hautauksen yhteydessä ymmärretään enemmän luomisteologian, ensimmäisen uskonkappaleen kuin toisen/kolmannen uskonkappaleen kautta. – Hautaaminen on ennen kaikkea vainajan jättämistä armollisen Jumalan haltuun, jossa hänelle ikään kuin toivotetaan hyvää matkaa. Se ei ole siis sellainen hengellinen siunaus, jossa vainaja saisi jotakin korvaamattoman tärkeää kuten kasteessa, ehtoollisessa ja evankeliumissa ja siten edellyttäisi, että vainaja on kirkon jäsen tai edes kastettu.
Toivoisin kuitenkin näiden yhteydessä siunaustoimitukseen omaa aukikirjoitettua kaavaa, jota käytettäisiin kastamattomien ja kirkkoon kuulumattomien kohdalla.
Tulen näitä pohdintoja jatkamaan pian hautaukseen keskittyvässä blogissani. Aihe on tärkeä ja on hyvä, että piispankokous on käsitellyt asiaa.
Tuomo Lindgren 