Minulla oli joskus kotisivu nimeltä Höyhen. Aika monet muistavat sen. Sivut olivat dnainternet.net -palvelun kautta netissä. Dna kuitenkin lopetti tämän palvelun, se ei kai ollut heille tuottavaa bisnestä. Tämä kotisivu oli ensimmäinen projektini nettimaailmassa. Ystäväni Hanna Takala teki kotisivulle perusrungon, ulkoasun. Nykyisin hän on töissä Zentolla.
Minä kirjoittelin tekstejä ja lisäilin merkkejä, koodinpätkiä, jotta tekstistä tuli luettavampaa. Tämä malli oli kuitenkin aika työläs ja sivusto alkoi paisua. Suurin osa sivujen matetriaalista saatiin blogeihin. Joitakin poikkeuksia toki on. Kaikkea sälää en ole siirtänyt. Nyt tuosta kotisivusta ei ole edes etusivua merkkinä loistonsa vuosista. Sen tarina on päättynyt. Eri kirjoitusten nettielämä jatkuu. Tietysti voisi kysyä, onko jokin muuttunut?
Se on oikeastaan samana säilynyt koko ajan, että tämä on ollut henkilökohtainen projekti. Vaikka esillä on työn ohessa tulleita tekstejä, niiden laittamista nettiin ei työnantaja ole koskaan pyytänyt. Se on vain omaa harrastuneisuutta. Siksi sivut ovat aina olleet henkilökohtaisia.
Kotisivu toteutti alussa sitä mallia, mikä kai oli yleistä tuollaisissa sivuissa. Henkilökohtaisessa kotisivussa kerrottiin enemmän itsestä mitä nykyisin laitetaan esille. Tervettä varovaisuutta on tullut enemmän näihin juttuihin, kuin se että kuljetaan takki auki. Samoin varovaisuutta on tullut sen suhteen, mitä kertoo muista kuin itsestään: sukuhistoriaa ja valokuvia. Niitä olen jo netistä poistanut. Minulla on vain joitakin kuvia julkisesti nähtävillä. Nykyään en laita lainkaan lapsistani enkä vaimosta kuvia nettiin. Henkilökohtaista kotisivua tuli rakennettua enemmän siinä mielessä, että jonkinlainen kokonaiskäsitys itsestä ja maailmasta piti mahduttaa sivuihin. Blogeissa tällainen perusviritys puuttuu. Niissä on vain ajan mukanaan tuomaa tarinaa: tänään tätä ja huomenna tota. Ei yritystä saada koko maailmaansa purkitettua sivulle. Prosessinomaisuus näkyy koko formaatissa, kun verkkopäiväkirjan artikkelit seuraavat aikajanassa toisiaan. Facebook on korostanut samaa vielä enemmän – elämän pieniä välähdyksiä jaetaan kavereiden kanssa ja eletään mukana. Ei tarvita filosofiaa siihen. Blogitouhussa yhä tärkeämmäksi minulle tuli lopulta vain ne jutut, jotka syntyvät työn ohessa.
Puujalkablogi, mikä on henkilökohtainen verkkopäiväkirjani, on jäänyt hyvin vähälle huomiolle. Jotenkin tuntuu että ei ole vain mitään sellaista sanottavaa, että se olisi laitettava blogikirjoitukseksi. Tämä tarkoittaa oikeastaan myös sitä, että taso blogin julkaisemiseen on noussut siitä, mitä se oli alkuvuosina. Suurempi joukko ihmisiä on ottanut nettimaailmaa haltuun ja elää sen kautta asioita. Silloin kun netissä ei kirkollisella alalla ollut kauheasti vaikuttajia, tyhmäkin pääsi pätemään. Mutta ajan kuluessa huomasin, että parempi olla hiljaa.
Sosiaaliset mediat kehittyvät jatkuvasti ja nyt tunnuksia eri palveluihin on niin paljon, että ei osaa enää laskea. Suuri osa on tarpeetonta sälää. Ja kun asiaa ajattelee: pölyn laskeuduttua, kukaan tuskin piittaa, mitä facebookiin ja plussaan tai muihin nettihärpäkkeihin olen kirjoittanut. Pysyvämpää lopulta on se sisältö, mikä on blogeissa – saarnoissa, hartauspuheissa ja toimituspuheissa. Kaikki muut kirjoitukset katoavat bittiavaruuteen. Ei niillä blogikirjoituksillakaan mitään ikuista arvoa ole. Arvoa on lähinnä toisille papeille, jotka viikosta toiseen tekevät samaa työtä ja etsivät uutta sanottavaa. Siinä pienikin apu on välillä tarpeen.
Tuomo Lindgren 