Tunnustamisen kynnys

Tunnustautumisen kynnys

Suomessa on paljon kristittyjä. Mutta kuka oikeasti tunnustautuu kristityksi? Onko tunnustautumisen kynnys siihen Suomessa liian korkea.

Luulen, että tavalliselle kirkon jäsenelle on tähän kaksi isoa kynnystä. Ensinnäkin pitäisi tuntea olevansa jollakin tavalla erityisen uskonnollinen ja toiseksi pitäisi tunnustaa tuntevansa olevan syntinen.

Tämä jälkimmäinen on ihmisille ehkä vielä isompi ongelma kuin ensimmäinen. Jumalaan voi sanoa uskovansa ilman, että siitä seuraa isompia ongelmia, että sukulaiset ja työkaverit alkaa karttaa sinua.

Mutta syntiseksi tunnustautuminen on ihan eri asia. Koska usko voi olla älyllinen ja hieman etäinen asia, mutta synti tulee lähelle. Se on konkretiaa ei teoreettista. Siinä annan kuvauksen itsestäni: olen epäonnistunut, että minussa on jotakin pahaa. Kysymys ei ole enää jostakin itseni ulkopuolisesta asiasta, johon uskon.

Lisäksi – tänä päivänä ihmisten tapa ymmärtää tavallisia kristillisiä sanoja on irronnut siitä, mitä niillä on takavuosina tarkoitettu sanoa. Puhe synnistä koetaan hyvin vaikeana.

Jouduin tätä asiaa pohtimaan viime jumalanpalveluksessa. Siellä oli rippikoululaisia mukana. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on alussa synnintunnustus, johon papin alkusanat johdattelevat.

Mietin, minkälaisen mielenmaiseman kristinuskosta haluan heille luoda. Minkälaiseksi kristityksi haluan heitä ohjata?

En halunnut korostaa sitä, että heidän pitäisi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, minkä synnistä puhuminen helposti voisi saada aikaan. En halunnut painaa heitä alas ja kasvattaa masentuneita kristittyjä.

Halusin sen sijaan, että ilo, rakkaus, armo, hyvyys, olisi niitä asioita, mitkä jäisivät heidän muistiinsa, kun he lähtevät kotiin.

Aiheena oli ansioton rakkaus. Sanoin, että

– Siinä on toisaalta kokemus Jumalasta, hänen rajattomasta hyvyydestä ja rakkaudesta.

Samalla siinä on kokemus omasta itsestä, mikä ei ole tuon hyvyyden arvoinen. Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut vastoin hänen tahtoaan. Hän jolla on kaikki valta, jolle joudun tekemään tilin elämästäni, joka voisi tuomita minut, ei tuomitsekaan vaan rakastaa ja armahtaa.

Tuo armo tekee meistä kauniita ja arvokkaita.

Siksi uskallamme rohkeasti katsoa myös omaan pimeyteemme ja tuoda se Jumalan eteen, koska tiedämme, että silloinkaan hän ei hylkää meitä vaan rakastaa. Jumalan rakkaus on paljon vahvempi kuin mikään paha, mitä itsestäni löydän.

Näin halusin kiinnittää heitä enemmän Jumalan rakkauteen kuin omiin synteihin.

Nuorille tulee eteen niitä hetkiä, jolloin elämä opettaa heitä ja he kokemuksen kautta tajuavat tehneensä väärin. Mutta ei ole hyvä, että heitä kasvatetaan kiinni häpeään; että he tuntisivat olevansa huonoja. Häpeä on huono kasvualusta yhtään mihinkään.

Sanoilla on merkitystä – mutta vielä merkittävämpää on se, millä tavoin me kohtaamme nuoret ja ihmiset ylipäätään.

Armo tulee parhaiten tunnetuksi niissä tilanteissa, missä ihminen hyväksytään omana itsenään; missä hänet nähdään ja otetaan vastaan.

Jos muistelet omaa historiaasi, niin luulen, että kaikkein parhaat muistikuvat sinulla on ihmisistä, jotka olivat sinua kohtaan hyviä ja ystävällisiä.

Miksi siis, me emme voisi olla juuri niitä ihmisiä toisille. Se ei ensi alkuun tarvitse yleensä muuta kuin ystävällisen katseen ja hymyn.

* *

Tämä oli käsikirjoitus life fb -hartauteen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s