Saarna?

Eero Huovinen, Saarna? WSOY 2015

Sain syntymäpäivälahjaksi toivomani kirjan. Olin pitänyt erityisen paljon Huovisen aikaisemmasta kysymysmerkillä varustetusta kirjasta Pappi?. Tämän kirjan suhteen odotukset olivat siis korkealla. Kummatkin teokset syventyvät ammattini perusjännitteisiin.

Saarna on papin perustyötä. Minkälaisia asioita nostetaan esille kun pohditaan saarnaa? Miten kokenut piispa ja dogmatiikan professori lähestyy aihetta.

Piispa Huovinen lähestyy aihetta omalla tavallaan. Hän ei tee homileettista käsikirjaa. Hän siivilöi aiheensa huolellisesti analysoiden. Runsaan kolmensadan sivun kirjaan tulee kuusi sivua sisällysluetteloa. Näkökulmia on siis erittäin paljon eivätkä luvut ole pitkiä. Kirjassa Huovinen joutuu luonnollisesti ajattelemaan lukijoina muitakin kuin niitä, jotka saarnaa valmistavat. Se on hyvä lähtökohta kirjalle. Mutta vaikuttaa toki sen, että papille ei tule ehkä sellaisia ahaa-elämyksiä kirjan äärellä kuin hän oli odottanut. Mutta aiheiden ja teemojen runsaus pakottaa papinkin pohtimaan omaa julistustaan. Se on saarnaajalle tämän kirjan tärkein anti. Itsetuntemus saarnaajana vahvistuu, kun omaa teologiaansa joutuu peilaamaan lukujen äärellä. Miten saarnaajana sijoitun tähän kenttään, minkä piispa hahmottelee? Se on erittäin hyödyllinen harjoitus kenelle tahansa saarnaajalle.

Päälukuja ei ole paljon, mutta niiden alalukuja ja alalukujen alalukuja on runsaasti. Pääluvut paaluttavat kirjan rungon hyvin. Jokainen pääluku esittää myös kysmyksen: Miksi saarnaaminen on tullut vaikeammaksi? Mistä pitäisi saarnata? Kenen asialla saarnaaja on? Miten saarnaan?

Saarnan asemasta yhteiskunnassa siirtytään saarnan sisältöön, tehtävän luonteeseen ja lopulta saarnan valmistamisen prosessin eri vaiheisiin ja itse saarnatapahtumaan.

Omat henkilökohtaisemmat pohdintani kävin seuraavien teemojen alla. Mikän on luonnon ja armon suhde? Onko ihmisessä luontaisesti jotakin sellaista uskonnollisuutta, mikä voi nousta Jumalan puoleen, kun se hiljentyy ja herkistyy? Sitäkö haluan ihmisissä ruokkia? Armo ei kumoa luontoa eli ihmisen luonnollista uskonnollisuutta vaan rakentuu sen päälle. Tämä asetelma vastaa roomalaiskatolista käsitystä Jumalan ja ihmisen suhteesta. Vai onko niin, että Jumalan armon sana tulee sittenkin kaiken luonnollisen ulkopuolelta, mihin ihminen ei erityisemmin voi edes valmistautua. Luterilaisessa mallissa armo kumoaa luonnon. Ihmisluonto uskonnollisessa mielessä ohjaa harhaan, rakentaa epäjumalan. Toisaalta Suomessa edelleen ollaan tekemisissä enimmäkseen kastettujen kristittyjen kanssa. Olemme tekemisissä ihmisten kanssa, jotka jo ovat siirtyneet pimeydestä valoon. Ihmisen ulkopuolelta tuleva Jumalan armo on uudestisynnyttänyt heidät. Heillä on kasteessa saatu uusi luonto. En puhu siis pelkästään ihmisten vanhalle luonnolle, vaan ihmiselle, jossa Jumalan synnyttämä elämä ja henki on kätkössä.

Kuka tällaista kirjaa lukee? Saarna kirjan aiheena ei ole ”seksikäs”. Eero Huovinen on ollut rakastettu piispa ja merkittävä joukko ihmisiä lukee häneltä mitä tahansa hän julkaisee, koska tietää saavansa laatutavaraa. Saarna kirjan aiheena voi olla monelle yhtä ikävä kuin saarna yleensä ihmisten mielikuvissa. Kirjan alkuosa hyvin pohdiskelee juuri tätä saarnan asemaa. Saarnojen merkitystä on pitkään kritisoitu. Koko niiden olemassaolo ja mielekkyys on asetettu kyseenalaiseksi ei vain kirkon ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Käsittelemällä kysymystä saarnasta, Huovinen pystyy kuitenkin tekemään hienon läpileikkauksen kristillisestä uskostamme – mitä meidän luterilainen usko on tänään, mikä on meidän asiamme. Kirjaa voi siis suositella kaikille, joita kirkko jollakin tavalla kiinnostaa. Kuten sanottua. Piispa Huovisella on tarjolla aina kuranttia tavaraa.

Ollakseen parempi saarnaaja olisi hyvä olla myös parempi teologi. Silloin kun kultaa kaivetaan, ei voi rapsutella vain pintamultaa. Minä olen liikaa tyytynyt siihen, että teologian opinnot 20-25 vuotta sitten antoivat riittävän pohjan. Kaivaminen on jäänyt liian vähäiseksi. Eero Huovisen Saarna-kirja kannustaa syvällisempään analyysiin ajasta jota elämme, tekstistä jota tulkitsemme, ihmisestä joka elää taivaan ja maan jännitteessä, Jumalasta joka pakenee käsitteitämme ja kuitenkin on tullut puhuttavaksi. Tärkeintä saarnaajalle on löytää asia sanottavaksi. Siinä on nähtävä vaivaa, mutta samalla muistettava, että ei ole kysymys papin asiasta, vaan siitä että Kristuksella on asiaa ihmisille.