Jumalanpalvelus hissikokemuksena

Rauhantervehdys kättelemällä vieruskaveria jumalanpalveluksessa on suomalaisille ollut aina vaikeaa. Se on pohjakivi, johon kristillisyytemme purtilo naarmuuntuu. Ajelemme paatillamme niin matalassa rantavedessä, omassa pikku poukamassamme, että emme kohtaisi muita tai sellaisessa karikossa, mihin muut eivät seuraa.

Suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu, että tarvitsemme suuren henkilökohtaisen reviirin. Häiriinnymme jos joku tulee liian lähelle. Ilmankos kännykkäbisnes on kukoistanut täällä: Voimme puhua ihmisen kanssa häiriintymättä hänen läheisyydestään. Jumalanpalveluskokemuskin on hyvä, jos voi käyttäytyä kuin hississä – seuraamalla ohikiitäviä kerroksen numeroita?

Evankeliumi ei ole vain minun ja Jumalan välinen juttu. Sen pitää avautua minusta ulospäin toisiin ihmisiin. Sovintoa Jumalan kanssa seuraa sovinto ihmisten kanssa? Pitää pystyä kohdata toinen ihminen kirkossa – itselleen vieraskin ja osoittaa hieman ystävällisyyttä tervehtimällä häntä. Nyt se voi tuntua kiusalliselta. Ehkä vielä kuukauden tai kahdenkin päästä, mutta ei enää niin vaikealta. Jossakin vaiheessa voit huomata että se onkin tärkeää.

Se on tärkeää myös kamppaillessa sitä vääristynyttä käsitystä vastaan yhteiskunnassa, että uskonto on vain yksityisasia. Usko yhdistää ihmisiä. Suhde Jumalaan on henkilökohtainen ja yhteisöllinen yhtä aikaa.

Silti välillä mietin, teenkö väärin ihmisiä kohtaan kehottamalla heitä tervehtimään toisiaan. Heidän hissikokemuksensa ahdistuskerroin nousee. Ei, en taistele. Jeesus ei asettanut suomalaisille mitään oikotietä, kiertotietä tai kinttupolkua paratiisiin. Samalla tiellä mennään ja meidän on tultava toimeen toistemme kanssa niin, että pystymme juroudestamme huolimatta sanomaan muutaman kohteliaisuuden sanan saman tien kulkijalle ja tervehtimään muullakin kuin kirveellä.