Missä sielu lepää
Pauliina Kainulaisen kirja Missä sielu lepää on pieni johdanto ja yritys katsoa uudella tavalla kristinuskon merkitystä nykyajassa postmodernin jälkeisessä maailmassa. Pauliina pohtii, mitä annettavaa kristinuskolla voisi olla ns. kolmannessa kulttuurissa tai miten kristinuskon lähtökohdista katsottuna voisimme olla muokkaamassa sitä, mitä kolmannesta kulttuurista tulee. Vielä yksinkertaisemmin kirjan voi lukea luonnoksena siitä, mitä kristillinen usko voisi olla tänään.
Protestanttista uskoa on hallinnut liian kauan kahtalainen rationalismin yksipuolisuus joko ’oikeaoppisuutena’ tai valistuksen haasteisiin jumiutumisena, yritys tehdä uskosta erehtymätön ja pilkun tarkka oppirakennelma ja löytää jokin koskematon piilopaikka kaikkinielevän tieteen kidalta. Pietismin sävyttämät herätysliikkeet sisältävät sydämen kristillisyyttä mutta myös ahdasta opillisuutta.
Pidin Pauliina Kainulaisen pikkukirjasta paljon. Siinä toteutui molemmat tärkeät kriteerit hyvälle kirjalle: vähän sanoja, paljon asiaa. Minua kiinnosti erityisesti kaksi ulottuvuutta, joita Pauliinan kirjassa käsitellään: pyhyyden kokemus ja ruumiin teologia. Nämä yhdistyvät väistämättömästi silloin kun pyhyyden asiasta olisi tultava henkilökohtaisesti uskottava ja kestävä näkökulma elämään.
Pauliinan luonnollinen ja pakoton kirjoittamisen tapa tekee lukukokemuksesta nautinnollisen. Hänellä on sisäistynyt taju siitä, mistä kirjoittaa ja siksi teksti näyttää soljuvan niin helposti. Toki kirja on luonnosmainen, minkä kirjoittaja päätössanoissa itsekin toteaa. Siitä huolimatta tekstin äärellä mielellään viipyilee.
Pauliina on teologian tohtori. Kirjan suuri ansio on kuitenkin siinä, että hän ei uuvuta lukijaa teologisen käsitteistön moninaisuudella. Hän käsittelee isoja teologisia asioita lukijalle ymmärrettävillä sanoilla. Lukija pysyy kärryillä ilman filosofian peruskurssia ja siitä huolimatta tuntee tulleensa ydinkysymysten äärelle.
Niin kauan kuin usko on vain pään asia, se on heikkoa uskoa. Uskon on tultava meissä ruumiillisesti todeksi. Usko inkarnoituu meissä sydämessä ja sormenpäissä. Se juurtuu meihin ja tulee läpi ihohuokosista. Jotakin hengellistä sukulaisuutta mielestäni on Johanna ja Juha Tanskan kirjoissa. Pauliinan hahmottelema malli on ikään kuin Tanskan kirjoitusten taustaoletusten ja teologisten ratkaisujen pohjalla – arjen mystiikkaa.
Pauliina pystyy mielestäni hyvin tasapainoilemaan ns. konservatiivisen ja liberaalin tulkinnan välimaastossa lähtemättä ajamaan vain toisen puolen tulkintaa. Hän malttaa nähdä kummallakin puolella sellaista arvokasta, mitä elävä kristillisyys tarvitsee. Sillä tavoin myös sanoman uskottavuus vahvistuu. Teologian kolmen uskonkappaleen välille syntyy kaivattua tasapainoa. Se ei kumoa mitään kristinuskon syvästä sanomasta, mutta paremminkin korjaa sen yksipuolisia painotuksia.
Ruumiin teologia ja arjen mystiikka ovat ne, mitä tarvitsemme. Jumalatodistuksilla ja uskon rationaalisuuden puolustamisella on paikkansa. Se on ymmärrystä etsivää uskoa. Vielä enemmän tarvitsemme yhteen kokoavaa ja elämää ja syvämerkityksiä synnyttävää uskoa, totuutta ja viisautta kokemuksen tasolla. Ruumiin teologialla on tilausta ja Pauliinan kirjan avulla pyhiinvaeltaja pääsee hyvin matkaan.
Tuomo Lindgren 