Äidit opettavat puhumaan Jumalalle
Hyvää äitienpäivää! Tänään äitienpäivänä jumalanpalvelusten aiheena on rukous. Uskonnon perinteen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on usein ollut äitien varassa. Äidit ovat opettaneet lapsilleen iltarukouksen ja kirkolliset tavat. Kiitos kaikille äideille, jotka olette rukouksen kynttilää pitäneet palamassa. Elämä olisi paljon köyhempää, jos meillä ei olisi ylisukupolvisia tapoja. Vielä köyhempää se olisi ilman Jumalaa.
Milloin sinä olet viimeksi rukoillut? Nyt en tarkoita vain sellaista rukousta, mikä tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan: asettumalla rauhassa johonkin pyhään paikkaan ja käsien ristimistä ja pään kumartamista tai polvistumista. Tarkoitan sitä rukousta, mikä elämän erilaisissa tilanteissa nousee sydämestä tietoisuuteen. Autolla ajaessa oman lapsen puolesta, kun olet jättänyt hänet hoitopaikkaan tai leirille tai kouluun: ”Kunpa hänellä päivän aikana kaikki menisi hyvin.” Puolison tai oman vanhemman puolesta, kun tämä on joutunut sairaalaan tai viet häntä sinne: ”Hyvä Jumala, älä anna minun menettää häntä.” Nämä ovat tilanteita, joissa tuntuu luonnolliselta ja tärkeältä rukoilla. Ehkä myös ihminen, joka ei aikaisemmin muista rukoilleensa huokaisee tuolloin rukouksensa arasti toivoen, että se myös kuultaisiin.
Luulen, että meillä jokaisella on tällaisia rukouksia päivän aikana paljon enemmän kuin huomaamme. Mielestäni se tarkoittaa sitä, että Jumalan Henki tekee meissä työtä. Hän rukoilee meissä ja me rukoilemme hänen kanssaan. Äidin opettaman rukouksen lisäksi olemme oppineet rukouksen mahdollisuuden. Vai onko rukous meissä synnynnäisenä tietoisuutena siitä, että me elämme Jumalaa vastapäätä. Se tuntuu luontevalta ajatukselta?
Joskus rukous on ainoa asia, mitä ihminen voi tehdä. Jos se elämän isoissa asioissa osoittautuu tärkeäksi ja luonnolliseksi, se on yhtä luonnollista myös pienemmissä asioissa.
Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakunta
Hartauskirjoitus paikallislehteen Sydän Satakunta
Tuomo Lindgren 