Pitkäperjantai vietettiin jälleen tyhjässä kirkossa. Kamera vietiin tällä kertaa alttarialueelle, jotta krusifiksin viisi ruusua näkyisivät paremmin. Olin pukeutunut kaftaaniin, mutta en viittaan. Kaikessa pyrittiin yksinkertaisuuteen. Koruttomuus pitkäperjantaina on myös sitä, että kuoleman todellisuus riisuu kaiken koristeellisen. Vain ydin jää jäljelle.
Tänä vuonna koronan vaikutusta sen tuomaa kärsimystä ja kuolemaa ei voinut jättää pois saarnasta eikä esirukouksesta. Itse asiassa esirukouksessa korostin rukousta tämän kaupungin puolesta. Korona koskettaa sillä tavalla meitä jokaista, että nyt ei rukoilla vain maailman hädän puolesta tuolla jossakin. Nyt rukoillaan niiden asioiden tähden mitä paikkakunnalla koetaan. Taannoinen vierailuni kaupungin johtavien työntekijöiden Teams-kokouksessa oli itselleni arvokas ennen kaikkea siksi, että se nosti rukousaiheeksi paikalliset ihmiset, jotka tekevät kaksin käsin töitä koronaan varautumisen tähden. Eikä vain terveydenhuolto joudu koettelemuksiin tämän sairauden johdosta. Poikkeustila on merkinnyt kaupungin kaikkien sektorien uudelleen järjestelyitä – eli ylimääräistä työtä. Se on merkinnyt kriisijohtamista.
Pitkäperjantai ja pääsiäinen yhdessä ovat kristinuskon merkillinen vastaus ihmisen syvimpiin kysymyksiin. Saarnassa en pyrkinyt syvämietteiseen ristinkuoleman uudelleentulkintaan vaan yksinkertaiseen ristinsanomaan, mikä ei hienostele. Löydät kirjoitetun version ja videolähetyksen Saarnatuolissa tai pelkän kirjoitetun version sivulla: Kolmantena päivänä.
Tuomo Lindgren 