Tämä blogi on tullut ajan saatossa sisältönsä puolesta tarpeettomaksi. Täällä ei käsitellä tai kerrota mitään tärkeää. Ei käydä keskustelua. Tämän blogin merkitys on lähinnä toimia väylänä muille sivuille. Olenkin sitä koittanut kehittää mainittuun suuntaan. Mutta käytännössä se toimii siihen tarkoitukseen huonosti. Jos yläbannerista menee saarnasivulle tai puheiden sivulle, joutuu tekemään useampia klikkauksia. Teknisesti näiden sivujen kehittämisessä olisi paljonkin parantamisen varaa. Mutta en ole tuosta teknisestä puolesta niin innostunut, että näkisin tarvittavan vaivan. Jotakin simppeliä yritän tehdä, jotta siirtyminen paikasta toiseen helpottuu. En vain vielä tidä mitä.
Niin vuosikin vaihtui
Olen hyvin laiskasti kirjoitellut tänne. Tarkoitukseni oli, että laitan tänne merkintöjä julkaisuista, joita teen muille sivuille. Se ei ole toteutunut. En ole nähnyt sitä tarpeelliseksi eikä minulla ole ollut siihen kiinnostusta. Muille sivuille (erityisesti: saarnat, hautauspuheet, vihkipuheet, muut puheet) lisäilen sisältöä aina kun lisättävää on, mutta tämä yleisblogi ei ole niinkään minun juttuni.
Itse asiassa olen vähentänyt huomattavasti myös toimintaani Facebookissa. Lähinnä enää vain tykkäilen joistakin julkaisuista. Saatan joskus jotakin laittaa, kun valmistelen puhetta eri tilaisuuksiin. Viimeisimpiä julkaisuja ovat lehtikirjoitus Sydän Satakuntaan – Missä Jumala asuu?, ja nyt valmistunut saarna 3. sunnuntai loppiaisesta. Jouluaikana ja vuodenvaihteessa oli paljon saarnoja ja puheita. Niitä on laitettu myös sivulle Jouluaika.
Jos ei osaa käyttäytyä, ei pidä somessa näyttäytyä
Saarna Harjavallan kirkossa 30.7. käsitteli totuutta ja harhaa, ahdasta porttia ja kapeaa tietä. Enemmän kiinnitin huomiotani siihen, kuinka vaikeaa nykyään on selvittää, mikä on totta ja mikä ei. Maailman pirstaloituessa arvoblokkeihin voimistuu vaatimus selvittää oma paikkansa, uskonsa, arvonsa ja taistelunsa.
Kristinusko ei vapauta taistelusta totuuden asiassa. Kristityt eivät ole yksimielisiä siinä, miten Raamattua tulkitaan isoissa arvokiistoissa.
Päätin saarnani siihen, että yksi asia Jeesuksen opetuksessa on selvä. Vaikka eri puolet olisivat kiistoissaan kuinka kaukana toisitaan ja vihollisuuden juopa ylittämätön, Jeesus kehottaa vihollisrakkauteen. Vihollisrakkaus on vastapuolen ihmisyyden hyväksymistä aina ja ehdoitta, vaikka ei hänen mielipiteitään hyväksyisi.
Äidit opettavat puhumaan Jumalalle
Äidit opettavat puhumaan Jumalalle
Hyvää äitienpäivää! Tänään äitienpäivänä jumalanpalvelusten aiheena on rukous. Uskonnon perinteen siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on usein ollut äitien varassa. Äidit ovat opettaneet lapsilleen iltarukouksen ja kirkolliset tavat. Kiitos kaikille äideille, jotka olette rukouksen kynttilää pitäneet palamassa. Elämä olisi paljon köyhempää, jos meillä ei olisi ylisukupolvisia tapoja. Vielä köyhempää se olisi ilman Jumalaa.
Milloin sinä olet viimeksi rukoillut? Nyt en tarkoita vain sellaista rukousta, mikä tehdään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan: asettumalla rauhassa johonkin pyhään paikkaan ja käsien ristimistä ja pään kumartamista tai polvistumista. Tarkoitan sitä rukousta, mikä elämän erilaisissa tilanteissa nousee sydämestä tietoisuuteen. Autolla ajaessa oman lapsen puolesta, kun olet jättänyt hänet hoitopaikkaan tai leirille tai kouluun: ”Kunpa hänellä päivän aikana kaikki menisi hyvin.” Puolison tai oman vanhemman puolesta, kun tämä on joutunut sairaalaan tai viet häntä sinne: ”Hyvä Jumala, älä anna minun menettää häntä.” Nämä ovat tilanteita, joissa tuntuu luonnolliselta ja tärkeältä rukoilla. Ehkä myös ihminen, joka ei aikaisemmin muista rukoilleensa huokaisee tuolloin rukouksensa arasti toivoen, että se myös kuultaisiin.
Luulen, että meillä jokaisella on tällaisia rukouksia päivän aikana paljon enemmän kuin huomaamme. Mielestäni se tarkoittaa sitä, että Jumalan Henki tekee meissä työtä. Hän rukoilee meissä ja me rukoilemme hänen kanssaan. Äidin opettaman rukouksen lisäksi olemme oppineet rukouksen mahdollisuuden. Vai onko rukous meissä synnynnäisenä tietoisuutena siitä, että me elämme Jumalaa vastapäätä. Se tuntuu luontevalta ajatukselta?
Joskus rukous on ainoa asia, mitä ihminen voi tehdä. Jos se elämän isoissa asioissa osoittautuu tärkeäksi ja luonnolliseksi, se on yhtä luonnollista myös pienemmissä asioissa.
Tuomo Lindgren
Harjavallan seurakunta
Hartauskirjoitus paikallislehteen Sydän Satakunta
Kristuksen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pääsiäinen
Kirkkovuoden iso juhla on takana. Minulla oli vuorossa Kiirastorstaina, Pääsiäisenä ja ensimmäisensä sunnuntaina pääsiäisestä saarna. Eli kohtalaisen paljon valmisteluja muun seurakuntatyön ohella. Saarnat on laitettu saarnatuoli-sivulle ja myös sivulle Kolmantena päivänä, palmusunnuntaista pääsiäiseen. Jälkimmäisessä sivustossa ei kuitenkaan ole pääsiäisen jälkeisen sunnuntain saarnoja. Ehkä täysyisi se asia myös korjata. Mutta en ole toistaiseksi nähtyt sitä tarpeelliseksi, kun saarnasivulta nuo kuitenkin löytyvät.
Jumalan katsominen
Tänään ilmestyi Satakunnan Kansassa hartauskirjoitukseni. Se näkyy toistaiseksi vain näköislehdessä. Tulee kai myöhemmin näkyviin avoimelle puolelle. Kirjoitus löytyy myös Pieniä puheita sivustolta: Kauneutta hypistelevä katse. Kynttilänpäivän teksteissä kaikissa katsotaan Jumalaa. Mooses pyysi saada katsoa, 1 Tim 6 sanoo: Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt, eikä voi nähdä. Evankeliumeissa kerrotaan Simeonista, jolle Jumalan Henki oli vakuuttanut ettei hän kuole ennen kuin on nähnyt Voidellun. Jeesuksessa näkymätön Jumala tuli katsottavaksi. Katsomisen kautta lähetsyn pikkukirjoituksessani aihetta. Rajattu merkkimäärä nostaa kirjoituksen haastetta. Minun kirjoituksessa se näkyy siinä, että jouduin tiivistämään kirjoitusta, jossa ajatuksesta kuljetaan toiseen. Siksi se vähän töksähtelee. Katsominen on kuitenkin hieno teema.
Kuinka ollakaan olen juuri lukenut Serafim Seppälän Antiikista Bysanttiin ja Paavo Kettusen Kuka minä todella olen. Kumpikin kirja siivilöityi hartauskirjoituksen 1500 merkkiin. Serafimilta sain antiikin katsomisen teoriaa. Katsominen on eräänlaista koskettamista. Hämärästi muistan siitä jotakin kuulleeni Reijo Työrinojan uskonnonfilosofian luennoilla, jossa hän taisi selventää antiikin ajattelua katsomisen kautta ja nykyajan ajattelua kielen kautta. Paavo Kettusen kirjassa oli puhetta siitä, että tärkeintä ihmiselle on tulla hyväksyttävällä tavalla nähdyksi sellaisena kuin on.
Niinpä tein eilen illalla myös pienen Fb-julkaisun teemasta: Kumpi on tärkeämpää nähdä tai tulla nähdyksi – suhteessa Jumalaan.
Vuosi vaihtunut
Vuosi 2022 jäi taakse. Olen tavakseni ottanut myös käydä läpi omaa vuottani, sen keskeisiä juttuja kirjallisesti. Mutta olen tehnyt sen bujooni. Koska minulla on tehty näitä kirjalliseen muotoon vuosien varrella, otin valokuvat vuosikatsauksista ja talletin ne yhteen kansioon. Ehkä voisi niitä käydä läpi ja nähdä laajemman kaaren.
Toisaalta, koko bujoiluharrastukseni on aika paljon taaksepäin katsovaa. Kirjoitan päiväkirjaa, siis mennyttä, enemmän kuin katson tulevaan. Aika ajoin tulevaakin tarkkaillaan ja suunnitellaan, mutta se ei ole niin hallitsevaa ja määrätietoista, mihin monet lukemistani elämänhallintaoppaista ohjaavat.
Sellainen tapa sopii kyllä joissakin tilanteissa, kun polkee paikallaan ja haluaa päästä elämässä eteenpäin. Jotenkin tuntuu että voimakas tavoitekeskeisyys elämässä sopii uraohjuksille, joilla on tarve edetä määrätietoisesti uralla ja tavoitteissa eteenpäin. En ole mieltänyt elämää sellaiseksi pelikentäksi.
Loppuvuoden kuitenkin olen pohtinut erilaisia malleja omien muistiinpanojen hallintaan (PKM Personal Knowledge Management). Sellaisia viisauksia tarjoaa mm. Tiago Forte. Kysymys on siis Second Brain systeemin rakentamisesta.
Minun ongelmani kulminoituu siihen, että minulla on jopa kolmen vuosikymmenen ajalta muistiinpanoja alkaen yliopisto-opinnoista ja vanhempiakin. Ne ovat word-dokumentteja. Niiden lukumäärä on luultavastsi kymmenissä tuhansissa. Dokumentit koostuvat puheita ja opetustilanteita varten hankituista materiaaleista, ideoista ja sälästä sekä tietysti työn ohessa valmistuneista puheista. Suurin osa muistiinpanoista on jossakin sadoista kansioista talletettuna, mutta oikean tiedon löytäminen on melko haastavaa. Käyttämäni tiedostot ovat pääasiassa tekstipitoista.
Tietokoneeni on onneksi iMac. Siinä on tehokas hakukone Spotlight. Aikanani siirryin mac-maailmaan juuri siksi, että tietokone indeksoi kaikki tekstimassojen sisällöt. Spotlight etsii hakusanoilla siis myös tekstien sisältä eikä vain tiedoston nimien mukaan.
Mutta tämäkään ei ole vielä kovin tehokasta. Useimmat dokumentit painuvat unhoon eivätkä nouse sieltä valoon. Silloin kun muistiinpanoa on tehty, sen jatkokäyttöä ei ole ajateltu kovin huolellisesti. En ole muistiinpanoon tehnyt minkäänlaisia meta-merkintöjä. Lähinnä olen pyrkinyt sijoittamaan sen sellaiseen kansioon, mistä voin sen löytää aiheenmukaisia puhetehtäviä valmistellessani. Mutta hyvin monet muistiinpanot ovat sellaisia, että niintä ei voi sijoittaa selvästi johohkin tiettyyn kansioon, koska elävässä elämässä sama ajatus voi toimia niin vihkipuheessa kuin puheessa koululaisille tai eläkeläisille. Nykynuoret yliopistossa hyötyisivät suuresti, jos heitä ohjattaisiin ajattelemaan muistiinpanojensa suhteen sitä, että heidän luoma systeemi pitäisi toimia vielä 30 vuoden päästä. Se toisi näkökulmaa siihen, millä tavoin muistiinpanoja kannattaa tehdä.
Tällä hetkellä olen hienosäätänyt kansiorakennetta. Olen myös joitakin muistiinpanoja tallettanut Applen muisiinpanoihin, siis yksinkertaiseen tekstimuotoon. Uudet ohjelmat joilla voi rakentaa muistiinpanoilleen sellaista rakennetta, että niissä on rinnakkaisviitteitä ja ne ovat aktiivisemmin yhteydessä toisiinsa, ei toimi juurikaan tavallisina word-dokumentteina. Erityisesti kiinnostaa tällä hetkellä Obsidian. Erilaisia muistiinpanojen hallintaohjelmia on paljon muitakin. Olen vähillä tiedoillani koittanut verrata erilaisia systeemejä: Evernote, Notion, OneNote, Roam Research jne. Obsidian tuntuu sopivalta koska
+ kustannuksia ei tule ohjelmasta
+ tiedostoja ei tarvitse viedä pilveen, vaan ne sijaitsevat omalla tietokoneella
Systeemin idea on siinä, että muistiinpanoja linkitetään toisiin muistiinpanoihin ja tätä rakennelmaa voi helposti ylläpitää ja laajentaa. Se tarkoittaa sitä, että yhteyden luomisen jälkeen, muistiinpano ei vain hautaudu jonnkein kansioiden syövereihin, vaan se on kiinni toisissa saman tyyppisissä muistiinpanoissa.
Tällä hetkellä pöytätietokoneeni on niin vanha, että en pysty hyödyntämään tällaisia ohjelmia. Toiseksi minulla on edelleen ne kymmenet tuhannet word-tiedostot jotka eivät olisi osa tätä Obsidian-verkostoa, ainoastaan se, mitä sinne siirretään ja linkitetään.
Kokonaan uudenlaisen muistiinpanotekniikan oppiminen ja hallitseminen vaatisi myös aikaa ja kurinalaisuutta. En tiedä jaksanko nähdä sellaista vaivaa. Palvelisiko se oikeasti työskentelyäni vai tulisiko siinä vain harrastuksenomaisesti rakennettua jonkinlaista massiivista tietoverkkoa (second brain), joka ei kuitenkaan toisi suurta lisäarvoa.
Paljon vaivaa olen nähnyt aikanaan kyllä siinä, että olen siirtänyt puheitani nettiin. Mutta ne ovat valmiita tuotoksia. Kyllä nekin auttavat siinä kun valmistelen uutta. Jos haluan etsiä jonkun aikaisemman saarnani, haen sen aina nettisivultani. Hakeminen sieltä on yksinkertaisesti helpompaa ja nopeampaa.
Viimeisin lisäykseni on sivulle on saarna 1. sunnuntai loppiaisesta. Aiheena Jeesuksen kaste. Innostuin Sefarim Seppälän kirjasta Antiikista Bysanttiin. Hyödynsin ennen kaikkea sen tuoksuja käsittelevää lukua. Voiko tuoksuilla olla mitään tekemistä aiheen kanssa? Enemmän kuin äkkiseltään arvaa.
poistuuko yksinäisyys
Minulle enää harvoin tulee saarnattavaksi evankeliumia, josta en aikaisemmin olisi saarnannut. Tänään sunnuntaina 4.9.2022 kuitenkin sellainen tuli. Tietenkään minulla ei ollut kunnolla aikaa sen valmistamisen kanssa. Keskiviikkona oli toimituskeskusteluja, Torstaina piispa vieraili seurakunnassa, perjantaina valmistelin lauantain hautausta ja vihkimistä ja vasta lauantaina iltapäivällä viiden aikaan pääsin kotiin saarnaa valmistamaan. Yllätyin, että siihen ei ajattelun ja työstämisen pohjaksi ollut mitään vanhaa saarnaa. Vastoin totunnaisia toimintaperiaatteitani kurkkasin mitä Digipostillassa siitä sanottiin. Seppo Häkkisen saarna tuntui hyvältä. Seppo Apajalahden konfirmaatiosaarnaakin katsoin. Se oli hyvin rakennettu, mutta oma saarnani lähti kulkemaan toisenlaista polkua pitkin. Myöhään illalla huomasin käyttäneeni pyhän evankeliumia yhdessä radiojumalanpalveluksessa vuodelta 2008. Otin siitä pitkän lainauksaen saarnaani, mutta sen rakennetta kahdesta Jeesuksen huokauksesta en käyttänyt. Joitakin kirjoja illalla ja sunnuntaina aamulla vielä selailin. Novum sarjan evankeliumin kohtaa katsoin, samoin IRT:n artikkelia sairaudesta ja synagoogasta. Timo Veijolan ihmisenä maailmassa käväisi kädessäni.
Saarnan peruselementeiksi tuli se, minkä Seppo Häkkinen saarnassaan otti esiin. Sairaus eristi muista ihmisistä. Jeesus poisti esteitä. Piispa Häkkinen saarnasi hienosti lapsille syrjään joutumisesta, että kukaan ei halua olla varakaveri. Minä etsin saarnaan toisenlaisen taustan.
Palautin mieleeni Helen Kellerin tarinan ja pohdin sen hyödyntämistä saarnassa, miltä tuntuu olla ulkopuolinen ja vain omassa maailmassaan, mitä se on kun tuo eristyneisyys murtuu. Helen Keller jäi pois saarnasta, vaikka hieno tarina onkin.
En ollut tyytyväinen aamulla siihen, mihin päädyin saarnassa. Minulla alkoi elää lopulta näkökulma sometodellisuuden maailmasta. Meillä on monenlaista laitetta yhteydenpitoon ja silti kärsimme yksinäisyydestä. Mutta riittääkö pelkästään se, että ihmiset puhuvat toisilleen, samalla kun suhde taivaaseen on hiljainen? Jos olisin löytänyt varsinaisen asiani saarnaan aikaisemmin, saarnan alkuosa olisi ehkä ollut toisenlainen, mutta nyt mentiin tällä.
Calabria kesäkuu 2022
Calabria on Etelä-Italian saappaankärjessä oleva maakunta. Calabria on melko uusi matkustuskohde suomalaisille. Turismi ei ole vielä täysin muuttanut seudun luonnetta. Varautua saa myös siihen, että monikaan ei puhu englantia. Calabriasta sanotaan, että se on Italian köyhintä seutua. Hylätyt talot ja autiot pihat on hyvin tavallinen näky siellä, samoin rähjäisyys ja roskaisuuskin. Ruokakauppoja ei ollut paljon eikä niiden valikoima suurta (pastaa lukuun ottamatta).
Siellä on kirkkaat vedet, lämmin ilma, rinteeseen rakennetut kaupungit. Talot vieri vieressä ja kiinni toisissaan. Kapeita kujia portaineen. Hienoja maisemia ja tietysti italialaista ruokaa. Paikallinen ruokailu rytmittyy hyvin toisella tavalla kuin Suomessa. Emme lähteneet viikon tähden sekoittamaan omaa ruokarytmiä. Siksi myöhäisen illan päivällispöydät jäivät kokematta. Sanoinko, että siellä on kauniin kirkkaat vedet. Meduusayllätys voi pistoksellaan viedä iloa rannan pulikoimisesta. Onneksi rantavahdeilla on kokemus ja apu tähän tilanteeseen.
Meidän hotellimme oli Tropeassa, mikä oli kävelymatkan päässä keskustasta. Tropean näköalapaikalta on kuva myös sen kuuluisimmasta nähtävyydestä, Santa Maria dell’Isolan kirkosta kukkulan päällä. Kävimme siellä ylhäällä kirkkoon tutustumassa sekä sen takana olevassa puutarhassa.
Teimme pari laajempaa retkeä ympäristöön. Ensin Pizzoon ja matkan varrella kallioluolaan louhittuun kirkkoon, Chiesetta di Piedigrotta, jossa oli paljon patsaita. Tarinan mukaan 1600-luvun lopulla myrskystä pelastuneet merimiehet lupasivat rakentaa kappelin sille paikalle, jonne he pelastuivat. Myöhemmin kappelia on laajennettu kirkoksi. Se oli mielenkiintoinen näky. Kallioon louhittu kirkko patsaineen saa mielen syvissä kerroksissa liikahduksia aikaan. Se puhuttelee tiedostamatonta puolta itsessä. Paikassa oli samaa puhuttelevuutta kuin Kreetan tippukiviluolan pienessä kirkossa. Pizzon kaupunki oli kaunis ja kuvauksellinen paikka. Pizzossa pysähdyimme syömään kuuluisaa tartufo-jäätelöä. Minun valintani oli pistaasipähkinä. Italiassa jäätelöt ovat pehmeämpiä kuin Suomessa ja jäätelöbaareissa valikoimia on runsas.
Toinen retki oli alueen isoimpaan kaupunkiin Reggio Calabriaan. Pikaisessa tutustumisessa mieleen jäi rantabulevardin valtavat puut lonkeroisine juurineen. Kävimme Neitsyt Marian taivaaseenastumisen katedraalissa. Kirkon nimi tuli esille myös kirkon oveen veistetystä kuvakollaasista. Alueen suurinta kaupunkia mielenkiintoisempi oli kuitenkin paluumatkalla tutustuminen pieneen Scillan kalastajakylään. Sitä kutsutaan Calabrian Venetsiaksi. Siellä kadut ovat kapeita ja sokkeloisia. Ne polveilevat rinnettä edes takaisin ja tekevät jyrkkiä mutkia. Kylä on rakennettu aivan meren rantaan ja vähän sen päällekin. Kävimme ensin kirkossa, joka oli omistettu tahrattomalle pyhälle neitsyt Marialle. Siellä oli kaunis alttariseinä. Maisemat ja kadut ovat valokuvauksellisia. Scillan linnassa emme käyneet, vaan lyhyen vierailun ajan kävelimme sen kaduilla ja aistimme maisemaa.
Vaikka Calabrian kylät ja kaupungit eivät ole ahdettu turistirysiä täyteen, nämäkin paikat elävät silti vahvasti turismista. Lomakuukaudet ovat siellä vilkkaita ja matkamuistomyymälöitä on paljon.
Kesäkuun loppu vuonna 2022 oli kuuma siellä kuten Suomessakin. Koitin varjella itseäni auringolta, mutta täysin vailla palovammoja en jäänyt. Yli 30 lämpöastetta viikon jokaisena päivänä oli vaalealle suomalaiselle haaste. Siksi alkusyksy voisi olla hieman armollisempi iholle.
Tunnustamisen kynnys
Tunnustautumisen kynnys
Suomessa on paljon kristittyjä. Mutta kuka oikeasti tunnustautuu kristityksi? Onko tunnustautumisen kynnys siihen Suomessa liian korkea.
Luulen, että tavalliselle kirkon jäsenelle on tähän kaksi isoa kynnystä. Ensinnäkin pitäisi tuntea olevansa jollakin tavalla erityisen uskonnollinen ja toiseksi pitäisi tunnustaa tuntevansa olevan syntinen.
Tämä jälkimmäinen on ihmisille ehkä vielä isompi ongelma kuin ensimmäinen. Jumalaan voi sanoa uskovansa ilman, että siitä seuraa isompia ongelmia, että sukulaiset ja työkaverit alkaa karttaa sinua.
Mutta syntiseksi tunnustautuminen on ihan eri asia. Koska usko voi olla älyllinen ja hieman etäinen asia, mutta synti tulee lähelle. Se on konkretiaa ei teoreettista. Siinä annan kuvauksen itsestäni: olen epäonnistunut, että minussa on jotakin pahaa. Kysymys ei ole enää jostakin itseni ulkopuolisesta asiasta, johon uskon.
Lisäksi – tänä päivänä ihmisten tapa ymmärtää tavallisia kristillisiä sanoja on irronnut siitä, mitä niillä on takavuosina tarkoitettu sanoa. Puhe synnistä koetaan hyvin vaikeana.
Jouduin tätä asiaa pohtimaan viime jumalanpalveluksessa. Siellä oli rippikoululaisia mukana. Jokaisessa jumalanpalveluksessa on alussa synnintunnustus, johon papin alkusanat johdattelevat.
Mietin, minkälaisen mielenmaiseman kristinuskosta haluan heille luoda. Minkälaiseksi kristityksi haluan heitä ohjata?
En halunnut korostaa sitä, että heidän pitäisi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi, minkä synnistä puhuminen helposti voisi saada aikaan. En halunnut painaa heitä alas ja kasvattaa masentuneita kristittyjä.
Halusin sen sijaan, että ilo, rakkaus, armo, hyvyys, olisi niitä asioita, mitkä jäisivät heidän muistiinsa, kun he lähtevät kotiin.
Aiheena oli ansioton rakkaus. Sanoin, että
– Siinä on toisaalta kokemus Jumalasta, hänen rajattomasta hyvyydestä ja rakkaudesta.
Samalla siinä on kokemus omasta itsestä, mikä ei ole tuon hyvyyden arvoinen. Jumala rakastaa minua, vaikka olen toiminut vastoin hänen tahtoaan. Hän jolla on kaikki valta, jolle joudun tekemään tilin elämästäni, joka voisi tuomita minut, ei tuomitsekaan vaan rakastaa ja armahtaa.
Tuo armo tekee meistä kauniita ja arvokkaita.
Siksi uskallamme rohkeasti katsoa myös omaan pimeyteemme ja tuoda se Jumalan eteen, koska tiedämme, että silloinkaan hän ei hylkää meitä vaan rakastaa. Jumalan rakkaus on paljon vahvempi kuin mikään paha, mitä itsestäni löydän.
Näin halusin kiinnittää heitä enemmän Jumalan rakkauteen kuin omiin synteihin.
Nuorille tulee eteen niitä hetkiä, jolloin elämä opettaa heitä ja he kokemuksen kautta tajuavat tehneensä väärin. Mutta ei ole hyvä, että heitä kasvatetaan kiinni häpeään; että he tuntisivat olevansa huonoja. Häpeä on huono kasvualusta yhtään mihinkään.
Sanoilla on merkitystä – mutta vielä merkittävämpää on se, millä tavoin me kohtaamme nuoret ja ihmiset ylipäätään.
Armo tulee parhaiten tunnetuksi niissä tilanteissa, missä ihminen hyväksytään omana itsenään; missä hänet nähdään ja otetaan vastaan.
Jos muistelet omaa historiaasi, niin luulen, että kaikkein parhaat muistikuvat sinulla on ihmisistä, jotka olivat sinua kohtaan hyviä ja ystävällisiä.
Miksi siis, me emme voisi olla juuri niitä ihmisiä toisille. Se ei ensi alkuun tarvitse yleensä muuta kuin ystävällisen katseen ja hymyn.
* *
Tämä oli käsikirjoitus live fb -hartauteen
Tuomo Lindgren 